Tahdon Asiat

On kahdeksankymmentäluvun alku. Helsingin Korkeavuorenkadun kasvisravintolassa haisee vähän kummalliselta ja ruoka on varhaisteinin mielestä pahaa. Haju tulee selleristä. En tänä päivänäkään syö selleriä. Korvapuustit on hyviä, niitä saa viereisestä kaupasta. Ne on leivottu voilla täysjyvävehnäjauhoon. Sipulileipäkin on ihan jees. Mutsi käy ravintolassa kursseilla ja keittää kotona ruokaa linsseistä. Kukaan ei syö. Pyydän varovaisesti josko se vois taas tehdä sitä kalakeittoa ilman kalaa, se on sentään syötävää ja jos syö tarpeeksi leipää tillimaitoliemen kanssa tulee vatsakin täyteen. Mutsi on emansipoitunut. Se on kasvissyöjä ja kuuluu naisliikkeeseen ja rauhanliikkeeseen. Kesällä se käy festareilla jossakin Tanskassa. Mua hävettää. Koulussa muissa perheissä kukaan ei ole kasvissyöjä tai kuulu mihinkään liikkeeseen.  Oli kylmänsodan aikakausi. Oli Amerikka ja oli Neuvostoliitto ja maailman yllä leijui uhka ydinsodasta. Maailma seurasi suurvaltojen tapaamisia ja neuvottel...

Pysäytän auton talon eteen. Talon edessä on parkissa uusi Range Rover. Takapenkillä istuva kolmikko katsoo taloa ja kysyy kuka siellä asuu, Kentsu kutsuu taloa kartanoksi. Ollipolli jyrää sen ja sanoo että ei, kyllä toi on jo linna. Talo on Tättiksen luokkatoverin koti. Käyn jättämässä taloon kassillisen käytettyjä vaatteita hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Talon eteinen on suunnilleen samankokoinen kuin meidän koko alakerta. Tiistaina toistasataa naista kokoontuu Country Clubille juomaan shampanjaa – ei kuohuviiniä - ja syömään sormiruokia lastensairaalan hyväksi. Siinä sivussa shoppaillaan niitä käytettyjä vaatteita. Jokainen maksaa pääsylipustaan muutaman satasen. Viimevuonna tilaisuuden tuotto oli reilusti yli kymmentuhatta taalaa. Ollipolli kertoo ruokapöydässä että Adamin kotona on hissi. Mä vastaan pojalle että kauheinta tässä on että mä uskon että Adam saattaa hyvinkin puhua totta. Kentsu kysyy miksi meidän kotona ei ole hissiä. Vastaan ettei me tar...

Martta saattaa lapset koulubussille aamuisin Sunnuntaina Tättiksen on vaikeaa saada unta. Sitä jännittää ihan kamalasti, eikä siihen auta yhtään vaikka mä kuinka sanon sille ettei mua kyllä huoleta yhtään pätkää. Se kysyy olenko huolissani pojista ja vastaan etten ole huolissani niistäkään, mutta vähiten kyllä Tättiksestä. On välitodistusten aika. On kehityskeskusteluviikko. parkourissa treenataan myös voimaa Jos ihan totta puhutaan olen ollut vähän huolissani Ollipollin koulunkäynnistä. Ei niin että siitä nyt varsinaisesti pitäis tässä vaiheessa vielä huolehtia, huidelkoot menemään, mutta kun kotoa katsottuna fiilis on ollut se ettei jannua ihan kauheesti kiinnosta mitä koulussa tapahtuu. Odotukset ei olleet kovin korkealla maanantai-iltapäivällä kirjekuorta avatessa. Kun muissa perheissä juhlitaan kymppejä, mä olin valmis skoolaamaan jokaiselle kuutoselle. Olin pyllähtää takapuolelleni kun pojan kirjekuoresta paljastui sangen oivallinen välitodistus ja lukuaineid...

Mä oon koko päivän pyörittänyt erilaisia tekstejä koneen näytöllä. Aloittanut. Pyyhkinyt. Aloittanut uudestaan. Käynyt lenkillä. Aloittanut taas kerran. Editoinut kahden viikon verran kuvia ja aloittanut kolmannen kerran. Hetken mietin jo lataavani pelkät kuvat; siinä on, pitäkää hyvänänne. Asennan välillä muutaman kynnyslistan, kaadan itselleni oluen ja kirjoitan taas - lastuja - pieniä palasia, otteita arjesta ja viikonlopusta. Ei politiikkaa. Olen kyllästynyt politiikkaan. Olen kyllästetty politiikalla. Meillä on onneksi edelleen sunnuntai ja huomenna taas maanantai - ilman politiikkaakin. Maailma on kuitenkin poliittinen, halusi tai ei. Koulussa kuitenkin lauletaan tasa-arvoisen maailman puolesta, sellaisen joissa kaikki on pohjimmiltaan samanlaisia, oli ulkokuori, sukupuoli tai uskonto mikä hyvänsä. Meidän koulu ja meidän kupla on kuitenkin valitettavan kaukana kokonaisesta maailmasta. Raflaavista kuvista huolimatta olen pettynyt poikapartioon. Pojilla on partiossa k...

Työpaikasta luopuminen tarkoittaa myös työnantajan tarjoamasta vakuutuksesta luopumista. Yksinkertaista ja helppoa? Mun vakuutus päättyy ja me hypätään lasten kanssa Fredden vakuutukseen. Fredden työnantaja tarjoaa kolme erilaista vakuutuspakettia, eli eikun valitsemaan. Periaatteessa yhtälö on helppo, mitä enemmän maksat, sitä enemmän turvaa saat. Halvin vaihtari sopii lähinnä sille nuorelle tyypille jolla ei ole lapsia, ja joka sairastaa vuodessa sen yhden lentsun eikä muuten käy lääkärissä kuin vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Meille tää vaihtari ei oikein mätsää, kun kuitenkin neljällä viidestä perheenjäsenestä on päivittäinen lääkitys ja tää eka vakuutus ei maksa lääkkeitä lainkaan. Ilman vakuutusta meidän kiinteät lääkekulut on pitkälti toista tonnia kuukausittain. Toisekseen perinteisen tammikuun kunniaksi on lauma käyttänyt lastenlääkäripalveluita jo neljästi tämän vuoden aikana ja terapiat päälle. Illat on siis kuluneet vertaillessa ja keskustellessa. Lakisää...

On ajatuksia joita on parempi olla lausumatta ääneen. Tiedättehän; ”ihanaa ettei tänään yllättäin ole ruuhkaa” – ja kappas mutkan takana onkin seisova autojono. Tai että töissä on mukavan rauhallista ja ehtii hoitamaan rästihommia ja yhtäkkiä kaikilla on elämää suurempi kiire ja vielä palohälyytyskin kaupanpäällisiksi, tai se keskustelu joka me käytiin eilen kaupassa: Mä: Muistatko vielä kun ne kaikki kolme oli yhtäaikaa vaipoissa (me kuljetaan vaippahyllyn ohitse) Fredde: Muistan – kipeästi. Mä: Ja sit oli ne yövaipat. Fredde: Joo. Mä: Ajattele ettei me enää tarvita vaippoja, eikä kukaan enää edes pissaa sänkyyn. Oli toinenkin keskustelu joka yllättäin päätyi liittymään tähän ensimmäiseen keskusteluun. Se oli se keskustelu jossa mä ääneen pohdin Freddelle että eikö tyttökoirien pitänyt olla jotenkin sellaisia vänkiä, sellaisia että ne osoittaa mieltään ja myös ilmaisee mielipiteensä tarvittaessa. Ei meidän Martta vaan, mutta sehän on vähän tollainen rymy-reetta ...

Maanantaina se pääsi kouluun taas shortseissaan - niin kuin moni muukin.  Eletään keskiviikkoiltapäivää ja olen viimeisten kolmen päivän aikana saanut kouriintuntuvasti taas muistaa miksi irtisanouduinkaan. Miksi kolme lasta, kiireinen työ ja joustamaton uusi pomo keskilännestä oli niin kertakaikkisen stressaava ja mahdoton yhdistelmä. Uutta elämää on nyt eletty tasan viikko. Olen pessyt pyykit ja järjestänyt lasten vaatehuoneet sellaiseen järjestykseen että Tättiksen legginsit ja jannujen verkkarihousut on rullattu konmarin oppien mukaan värijärjestykseen. Olen siivonnut kirjoituspöydän laatikot. Olen laittanut välipalaksi pannaria ja aamiaiseksi puuroa. Omenakellon askelmittari paukauttelee kymppitonnin rikki päivittäin meidän kävellessä Martan kanssa pitkiä lenkkejä. Olohuoneen pöydällä on maljakossa tuoreita kukkia ja huonekalutkin on veivattu uuteen järjestykseen. Yhtäkkiä on aikaa. On kukkia ja järjestystä Keskiviikon ja torstain etsin itseäni. Perjan...

Lauantaiaamuna herään turhan aikaisin Ollipollin ääneen: ”mom, can we have the Xbox controllers?” Kellotaulun lukema alkaa vielä seiskalla ja kiroilen hiljaa mielessäni unohdukseni. Mun piti jättää ne illalla esille, mutta en jättänyt. Nousen ja käyn noukkimassa peliohjaimet vaatehuoneen ylähyllyltä missä ne on olleet jäähyllä. Ojennan ne pojalle ja palaan sänkyyn hetkeksi lämmittelemään. En nukahda sillä levy on jo käynnissä... pojat tarttee lääkkeet tai kohta repee riemu... olis hyvä hetki kirjoittaa... ei, mun on pakko mennä antamaan niille ne lääkkeet... Nousen, vedän päälle lisää vaatteita laitan alakerran lämmityksen päälle ja tarjoilen jannuille niitten pienet keltaiset pillerit. Mietin tuntemattoman ihmisen kommenttia toisessa blogissa. Se jäi soimaan jonnekin syvälle, se toisen ihmisen suru siitä että oman lapset on niin haastavia ettei niistä oikein osaa edes nauttia. Että muitten ihmisten ilo omista lapsista tuntuu vieraalta kun oma elämä on lähinnä selviytymistä ...

Kun puhelin aamulla herättää linnunlauluun tuntuu erilaiselta. Väsyttää niin kuin ennenkin, on pimeää ja makuuhuoneessa on niin kylmä että nenänpää tuntuu kohmeiselta. Mutta sen sijaan että nousisin ja keskittyisin poistamaan niin Martan kuin itseni makuuhuoneesta äänettä hapuillen vaatekappaleita pimeydessä samalla näyttäen koiralle käsimerkein ettei se saa vielä liikahtaakaan, jään makaamaan aloilleni. Kuuntelen itseäni, kuuntelen ympärilläni olevaa pimeyttä ja halaan vieressäni nukkuvaa lasta. Kuiskaan sen korvaan: ”Hyvää huomenta rakas, on koulupäivä.” Ensihätään ompelin niille pipot vanhasta autotallista löytyneestä fliseenjämästä. Ulkona on kirpeä pakkanen. Sellainen eteläisen Suomen tavanomainen tammikuu -9C. Mutta me ei olla Suomessa. Me ollaan Seattlen suburbiassa missä tammikuun alun keskilämpötila on +8C. On kylmä. Me ei harrasteta talviurheilua vuorilla, eikä meillä ole vaatteita tähän keliin. Meidän lapset ei ymmärrä mitä tarkoittaa että ulkona on oikeesti kylmä...