torstai 5. tammikuuta 2017

uuden edessä

Kun puhelin aamulla herättää linnunlauluun tuntuu erilaiselta. Väsyttää niin kuin ennenkin, on pimeää ja makuuhuoneessa on niin kylmä että nenänpää tuntuu kohmeiselta. Mutta sen sijaan että nousisin ja keskittyisin poistamaan niin Martan kuin itseni makuuhuoneesta äänettä hapuillen vaatekappaleita pimeydessä samalla näyttäen koiralle käsimerkein ettei se saa vielä liikahtaakaan, jään makaamaan aloilleni. Kuuntelen itseäni, kuuntelen ympärilläni olevaa pimeyttä ja halaan vieressäni nukkuvaa lasta. Kuiskaan sen korvaan: ”Hyvää huomenta rakas, on koulupäivä.”

Ensihätään ompelin niille pipot vanhasta autotallista löytyneestä fliseenjämästä.

Ulkona on kirpeä pakkanen. Sellainen eteläisen Suomen tavanomainen tammikuu -9C. Mutta me ei olla Suomessa. Me ollaan Seattlen suburbiassa missä tammikuun alun keskilämpötila on +8C. On kylmä. Me ei harrasteta talviurheilua vuorilla, eikä meillä ole vaatteita tähän keliin. Meidän lapset ei ymmärrä mitä tarkoittaa että ulkona on oikeesti kylmä. Ne ei ymmärrä miksi päähän pitää laittaa pipo tai käteen hanskat. Ne ei ole koskaan eläneet ilmastossa jossa sellaisia olis tarvinnut ja kaikella todennäköisyydellä saattaa hyvinkin olla että ne on aikuisia ennen kuin tämä toistuu, edellinen kerta kun oli joskus 50-luvun alkupuolella.

Omat ja naapurin kakarat.


Ajan laumani kouluun sen sijaan että me käveltäis bussille. Ajan koska en halua että ne seisoo kylmissään ensin pysäkillä ja sen jälkeen koululla niissä puolivillaisissa talvireleissään, niissä joita suomalainen äiti katsoisi pääkallellaan ja sen jälkeen toteaisi salaa kaverilleen ettei noista ole yhtään mihinkään, eivät raukat edes tiedä miten pukeudutaan talvikelillä. Matkalla poimin kyytiin naapurin pojan, niitten auto on jäätynyt ja isä seisoo paljainvarpain sandaaleissaan päivittelemässä hankalaa tilannetta meidän osuessa kohdalle.

Aamulenkillä


Me totutellaan tähän uuteen elämänvaiheeseen yhdessä. Ensimmäisenä aamuna opin että jos päättää ajaa lauman kouluun ei Ollipolli voi istua apukuskin puolella, koska sillä menee tuhottoman kauan päästä ulos autosta. Samana iltäpäivänä opin ettei ne todellakaan halua askarrella udestaan äitiytensä löytäneen mutsin kanssa, vaan relata pelaamalla Xboxia. Tättiksestä tuntuu kummalliselta että mä olen kotona. Kentsulla on ikävä Freddeä. Kuinka monta kertaa mä tulenkaan kuulemaan että, pappa aina... tai pappa ei koskaan.



Tiistaina jätin kulkukorttini esimieheni pöydälle. Suljin oven takanani ja itkin. Matkalla autotalliin hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia ja siinä vaiheessa kun istuin autoon en enää kyennyt hillitsemään sellaista mukanaan vievää kokovartaloitkua. Istuin autossa, pyyhin räkää takinhihaan ja itkin. Itkin kun ajoin ja itkin vielä kun pysähdyin autotalliin. Fredde avasi auton oven ja uusi aalto surua ryöpsähti valtoimenaan rinnuksille. Se talutti mut sisään, avasi pullon shampanjaa ja sanoi: ”skåålaa nyt kuitenkin, vanhan loppu ja uuden alku, miten vaikea tahansa”

Metsässä ei ole lunta. Vanhat, jättimäiset kuuset kasvavat niin tiheinä ettei lumi pääse maahan saakka.


Keskiviikkona itkin ja nauroin tuntojani terapeutille. Miten kummallista ja pelottavaa on olla välitilassa, kolmen koululaisen kotiäiti, työtön. Ja miten onnellinen olen siitä että kuitenkin osasin, pystyin ja kykenin asettamaan niiden kolmen tarpeet omieni edelle. Kyllä. Minä rakastin omaa työtäni ja varmasti tulee pian taas työ jossa saan päteä, loistaa, olla taitava ja kokea olevani korvaamaton.

Metsän ja lumen rajalla



Nyt on kuitenkin aika huippua olla taas kotona aamulla, kuiskata sen korvaan: ”Huomenta rakas, on koulupäivä...” Olla vastassa taas iltapäivällä, laittaa yhdessä ruokaa, käydä lenkillä, kahvilla, fysioterapiassa ja pestä pyykkiä – mitä luksusta! Ostin paperisen kalenterin. Uskalsin viimeinkin sanoa ääneen ettei elektroniset kalenterit ole mua varten. 

Puhdas sivu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.