perjantai 30. kesäkuuta 2017

heräämisiä

Tättis on murjottanut kohta viikon. Se tiuskii ja se äyskii. Se vetäytyy omaan yksinäisyyteensä lukemaan, eikä vastaa kun puhutaan. Kaupassa se vilkuilee meitä vihaisesti kulmainsa alta ja yhtäkkiä tajuan mistä on kysymys. Potkin itseäni nilkkaan kun olen ollut niin hölmö ja sokea, ja kysyn varovaisesti että voitaisko me jutella. Me maataan Tättiksen sängyllä ja mä kysyn siltä onko se meille – mulle ja Freddelle – vihainen. Se nyökkää ja poskelle vierähtää kyynel.

Aikuisen maailmassa voi aina jossitella, voi järkeillä ja ajatella suuremman kokonaiskuvan kautta, mutta lapsen, ja etenkin Tättiksen maailmassa asiat on suoraviivaisia ja minä olen vanhempana pettänyt sen luottamuksen. Äitinä ja vanhempana mun tärkein tehtävä on suojella lastani ja siinä tehtävässä olen pahasti epäonnistunut. Siinä sängyllä maatessani ymmärrän silmänräpäyksessä tilanteen ja valtaisa syyllisyyden aalto hyökyy ylitseni – kyllä, minä en osannut. Kyllä, minä en suojellut sinua rakkaani. Anna minulle anteeksi.

Kun lääkäri määräsi penisilliiniä, muistutin yliherkkyydestä, mutta kuuntelin lääkäriä. Järjellä kun oli todennäköisempää että reaktio, jos sellaista edes tulisi, olisi lievä. Järjellä katsottuna hoitamaton koiranpurema on vaarallisempi kuin mahdollinen kutiseva ihottuma. Järjellä katsottuna. Aikuisen maailmasta katsottuna, ja silti voi käydä näin. 

Lapsen maailma on toisenlainen. Lapsen maailmassa minä en suojellut häntä, vaan annoin tämän tapahtua. Puhuin vielä ympärikin ja sanoin että on ihan mahdollista ettei reaktiota penisiliiniin tule enää, vakuutin että tämä on varmasti hyvä vaihtoehto. Tättis on vihainen ja kun katson tilannetta lapsen näkökulmasta, on sillä syytäkin olla vihainen. Perusturvallisuuden tunne on pahasti järkkynyt ensimmäistä kertaa lapsen elämässä. Yhdessä hetkessä äidistä tuli vajavainen, äiti ei olekaan kaikkivoipa vaan erehtyväinen ja maailma sen jälkeen pelottava paikka.


Muistan omia ajatuksiani keuhkoveritulpan jälkeen. Muistan sen oman pakokauhun ja pelon siitä että niin käy uudelleen lääkityksestä huolimatta. Kuinka monta kertaa me kurvattiinkaan päivystyksen kautta koska pelotti ja mun piti kuulla lääkärin suusta että kaikki on ihan hyvin. Minun lapseni on nyt samassa kohdassa ja ennen kuin luottamus elämään palaa, voi vierähtää tovi jos toinenkin. Se kysyy multa olenhan varmasti laittanut sen leiripapereihin että se on allerginen? Olenhan minä, ja vielä korostanut allergian vaarallisuutta, mutta silti Tättis kirjoittaa asian vielä itse omaan paperiinsa. Ranteessa on nykyään ranneke, se tuo onneksi vähän turvaa. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.