Siirry pääsisältöön

ihanat tyypit rannalla

Kesän ekat pärskeet!


On kesäloman toinen päivä ja vasta kertaalleen olen uhkaillut lapsiani sisäoppilaitoksella, tai vaihtoehtoisesti kahdentoista viikon kesäleiriputkella. Sellaisella kuin viime kesänä, aamulla leirille, illalla kotiin. Tosiasiassa mä tiedän että tää helpottaa pian, kun kolmikko tottuu taas kesäarkeen ja uuteen rytmiin. Mä oon selkeesti itsekin vielä vähän kesäruosteessa, aikataulut venyy ja paukkuu ja kahdessa päivässä oon jo ehtinyt juosta niin palaveriin kuin lääkäriinkin, silleen sopivasti – kolme minuuttia myöhässä.



Kahdesti olen jo kaivanut tietokoneen esille, kerran puistossa ja nyt uimarannalla. Ne on nyt just sopivan ikäisiä, tarpeeksi vanhoja siihen ettei enää tarvitse taukoamatta laskea päitä, vaan riittää kun katseen nostaa aina välillä ruudulta ja tarkistaakseen missä ne menee. Sitäpaitsi Kentsun pulina on jonkinmoinen Luojan poikaan asentama turvavaruste, ja puheen tauotessa on aika tarkistaa mitä jäbä puuhailee, se kun selittää taukoamatta jokaista liikettään. Seuraan puolella korvalla poikien keskustelua, Tättis on laiturilla ja hyppii veteen uimavalvojan silmien alla. Muutenkin se säätökerroin on aika alhainen, kylmälaukussa on ruokaa ja juomaa, kolmikko vetää roipekaravaanin rantaan ja rannalta autoon, laiturilla ei tuu edes hiekkaa varpaisiin.



Vastailen sähköposteihin ja tarjoilen toisella kädellä lounasta.Etsin muutamalle asiakkaalle asuntoa tietokannasta ja valmistaudun viikonlopun näyttöihin. Oikeastaan tää on aika ihanaa. Tättis kysyy koska tuun uimaan... saattaishan tässä vaikka pulahtaakin kohta. Jotenkin musta tuntuu että tästä saattaa tulla tapa tänä kesänä.




Mä tiedostan että olen viimeiset viikon lähinnä hehkuttanut mun työn ihanuutta, ja ihan varmasti kuherruskuukausi vielä loppuu jossakin vaiheessa, mutta mulle, tyypille joka ei koskaan ennen ole saanut tehdä työtä joka ei edellytä työpaikalla kökkimistä tää on aika autuasta.  Olen haltioissani siitä että duunia voi tehdä ihan missä tahansa, uikkareissa rannalla, lääkärin odotushuoneessa, ruokakaupassa, kahvilassa ja aamulla kun kaikki vielä nukkuu... ja nehän nukkuu. Ensimmäinen heräs tänään yhdeksän pintaan, viimeinen reilusti kymmenen jälkeen.  Eilen illalla tein töitä vielä iltayhdeltätoista, olishan se sähköposti varmasti voinut aamuakin odottaa.



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää