kesän kynnyksellä

Volvo on iso auto. Sinne se meni ja kolme lastakin mahtui vielä kyytiin.

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa matkaan muistoissa samalla kun elämä rakentaa uusia. Kaksi viikkoa joihin mahtuu koko elämän tunteiden kirjo syntymästä kuolemaan, rakkauteen, uuteen alkuun ja lupauksiin. Se on niin voimakasta aikaa, että huomaamattamani palaan kaikkiin niihin hetkiin, tunteisiin ja ajatuksiin.

Viime keskiviikkona olin kouluttamassa sairaalassa, katsoin ulos työhuoneen ikkunasta ja katseeni kohtasi naisten sairaalan siipi, samana aamuna Facebook oli tarjoillut valokuvamuistoja samasta paikasta, kuvan sairaalalounaasta vuosien takaa. Siellä minä odotin, naistensairaalan synnyttävien osastolla. Odotin viikon, odotin toisen. Halusin kotiin, olin väsynyt, olin peloissani. Olin pelännyt kuukausia. Olin pelännyt kaksisataaviisikymmentäneljä päivää. Se on pitkä aika pelätä.

Tällaisilla synttäreillä vanhemmat voi ottaa aurinkoa autotallin edustella ,ja jutella mukavia muitten vanhempien kanssa viinilasillisen ääressä. 

Torstaina kesäkuun 3. 2010 oli lopulta ”se” päivä, jokusen viikon etuajassa mutta riittävän myöhään kuitenkin. Kaksi poikaa. Kaksi ihanaa poikaa, iloa, rakkautta ja helpotus, valtava helpotus. Ne hengitti ihan itse, tai ainakin melkein, ja samalla ylitsevuotava suru siitä pienestä pojasta, meidän Tuomaksesta, siitä joka ei koskaan saanut jäädä. Siitä jonka syntymän ja kuoleman päivä on vain kolme päivää poikien syntymäpäivän jälkeen ja päivää ennen meidän hääpäivää. Tiistaina Tuomas täyttäisi kahdeksan. Siitä on jo kahdeksan vuotta. Silloin oli lauantai.

Kuusitoista poikaa ja yksi tyttö. Playstation, Wii, XBox

Jannut syntyi puolittaisen kaaoksen keskelle. Vanha koti oli pakattu, uusi oli valmis ja odotettiin pankilta viimeistä leimaa jotta päästäisiin muuttamaan. Me elettiin leirielämää kahden kolmenpäivän vanhan kanssa ilman astioita, ilman vaatteita. Sittemmin olen oppinut että kyseinen rahoituslaitos on tunnettu siitä että aikataulut venyy ja paukkuu, ajoitus oli aika surkea ja kun me lopulta muutettiin kesäkuun 9. tuntui siltä että me oltiin odotettu jo ikuisuus. Meidän piti muuttaa ennen kun ne syntyy. Ajatus oli että Fredde muuttais meidän kun olin sairaalassa, mutta aina kaikki ei mene niin kuin on ajateltu. Meidän kiinteistövälittäjä käyttää meitä esimerkkinä kun joku empii muuttamista yhden vauvan kanssa ja tokaisee että hänellä on asiakas joka muutti kaksivuotiaan ja kahden viikonvanhan kanssa. Näin jälkikäteen katsottuna, helppoahan se oli, pojat nukkui kaukaloissaan ja mä purin astioita laatikoista poikien kummitädin kanssa.

Eilen ne samat pojat täytti seitsemän. Mä katson rakkaudesta pakahtuen niitten systeemejä. Majakka ja perävaunu, paita ja peppu, yhdessä erottamattomat. Ne jotka edelleen nukkuu yönsä yhdessä yläsängyn ollessa käyttämättömänä. Ne joilla edelleen on alkkareita myöten yhteiset vaatteet. Yksi syö pihvin, toinen sen salaatin. Miten toisenlaista meidän elämä olis ilman niitä. Minkälainen siunaus on ollut saada olla kaksosten vanhempi, seurata läheltä sitä uskomatonta sidettä joka näiden kahden yhdessä kasvaneen välillä on.

Keskiviikkona tulee kuluneeksi 20-vuotta siitä lämpimästä kesäkuun päivästä, kun me Fredden kanssa luvattiin tahtoa Helsingin Tuomiokirkossa japanilaisturistien räpsiessä meistä valokuvia. Meillä oli varattuna huikea ravintolaelämys, yhdeksän ruokalajin illallinen ravintolassa johon tehdään varaus kuukausia ennen. Kuusi tuntia kulinaristista ilotulitusta viineineen. Fredde peruutti sen eilen illalla. Kumpikin oli itsekseen miettinyt että kivempaahan se olis juhlistaa lasten kanssa, ei mene montaa vuotta kun ne menee mieluummin omia menojaan, ja näin me mennään keskiviikkona koko perheen lemppariin.

Rakkautta on paljon, eikä rakkautta mitata ravintolaillallisilla ja lahjoilla. Rakkautta on tahtoa silloinkin kun ei yhtään enää huvittais. Rakkautta on kulkea vieressä myrskyissä, tietää toisen tunnelmat ilman sanoja, ja nauraa, nauraa paljon yhdessä.