tiistai 18. heinäkuuta 2017

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat. 


Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua. 

Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tietoisuutta siitä mitä voi ja mitä ei voi tehdä, lasta joka iloisesti nauraen luottaa itseensä, onhan se supersankari ja sillä supersankarin voimat.

Yhdeksänlapsisen perheen äiti – joo, on se sellainen, lestadiolainen – ihana, sydämellinen, herkkä ja pulppuileva. Rohkea, aito ja rehellinen. Ihan mahtava! Katsoo tiukasti silmiin ja kysyy suoraan, minähän vastaan. Minäkin kysyn ja saan vastuksen. Rehellisen, sydämellisen ja täyden. Tätä keskustelua olisin halunnut jatkaa vielä pitkään.

Paljon jäi puhumatta elämästä. Paljon jäi puhumatta vanhemmuudesta. Paljon jäi puhumatta avioliitosta ja parisuhteesta, ja paljon jäi puhumatta erityislapsen vanhemmuudesta.

Tänään olisin kertonut Sariannalle miten Tättis makasi olohuoneen lattialla tuskissaan. Ensin se tuli sisään ulkoa kyyneleet silmissä ja ilmoitti että pojat ei leiki oikein. Muistutin neitoa siitä että jannuilla on kaveri kylässä, ja ettei Tättiskään halua jannuja häiritsemään silloin kun sillä on ystäviä meillä. Rohkenin myös vihjailla neidin aavistuksenomaiseen tarpeeseen johtaa leikkiä ja kohdella muita leikissä mukana olijoita vähäin kuin nukkeja. Pettyneenä äidin typerään järkeilyyn, ja suoranaisiin loukkauksiin se asettui makaamaan Marttasen päälle itkien vuolaasti ja voihkien tuskiaan... ”Auts, auts, auts... sattuu, sattuu, sattuu ihan kamalasti!” Kun sen tyhmä äiti teki vaan töitä, se kuiskasi lopulta lattialta ettei sen jalat kanna koska niihin sattuu niin kamalasti; ”Voi rakas, mikä niihin jalkoihin niin sattuu?” – Se että David on meillä ja liukastuin eilen, ja ettei pojat tee niin kuin mä haluan, kuuluu koiran niskavilloihin suunattujen nyyhkytysten keskeltä. Mitä siihen voi äiti enää vastata, joskus hylätyksi tulemisen tunne on fyysistä kipua jaloissa. 


Sarianna on todiste siitä että ihmiseen voi tutustua pelkän tekstin kautta, lukemalla blogia. Niin Sarianna tutustui  muhun ja kutsuu meidän lapsia edelleenkin niitten nimillä; Tättis, Kentsu ja Ollipolli. Minäkin luen nykyään Sariannan kirjoituksia, niistä tulee hyvä mieli. 




2 kommenttia:

  1. Eikö ole ihana tavata ihmisiä, joihin ei tarvitse tutustua. On kuin jostain jatkettaisiin, vaikka vasta aloitetaan.
    Minäkin seuraan Sariannaa.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.