tänäkään kesänä ei menty

Facebook täyttyy valokuvista suomalaisessa järvimaisemassa. Lomasuomi on kaikkialla niin ulkosuomalaisten blogeissa kuin somessakin. On purjehduskuvia, huvipuistokuvia ja niitä järvikuvia. Olen harvinaisen tietoinen siitä että Suomessa on ollut tavallista viileämpi kesä ja aurinkoiset päivät ovat monessa paikassa olleet säännön sijasta poikkeus.

Nekin suomalaiset, jotka ovat tunteneet meidän perheen jo vuosia kysyvät kuin tottumuksesta koska me lähdetään ja standardi kahvipöytäkeskustelu on huhtikuulta alkaen se milloin kukakin on Suomessa ja kuinka kauan. Minimi tuntuu olevan kaksi viikkoa. Maksimi jossakin kolmen kuukauden huitteilla. Ei siinä mitään, niin lähtivät meidän puolalaiset naapuritkin isää lukuunottamatta kesäkuussa Puolaan, palatakseen takaisin syyskuun ensimmäisellä viikolla. Niin lähtivät lähinaapurit Pakistaniin ja toiset Intiaan. Yhdet ystävät lähettivät lapset Bulgariaan ja jäivät itse tänne. Viimeisten somepäivitykset ovat viimeaikoina sisältäneet drinksuja ja vuorikiipeilyä. Ei tää siis ole mikään suomalaisten yksinoikeus palata Suomeen kesäksi.

Aika moni sanoo menevänsä koska on pakko mennä. Pakko on tässä kohdassa velvollisuus omia vanhempia, niitä lasten isovanhempia ja ystäviä kohtaan, niitä joiden luota on lähdetty pois. Olen itsekin törmännyt tähän ajatukseen siitä että koska me lähdettiin, on meidän tehtävä vierailla – ei toisinpäin. Siitäkin keskustelusta on tosin jo aika monta vuotta. 

Joku rohkenee sanoa että on hulluutta lähteä silloin kun kesä on täällä kauneimmillaan. Olen vähän samaa mieltä, sillä osavaltiossa jossa on talvet keskimäärin pimeää ja sateista, kylvetään kesät lämmössä ja auringossa. Olen naureskellen sanonut joskus ettei heinäkuun ja lokakuun välillä tarvitse katsoa sen kummemmin ikkunasta ulos kuin sääennustettakaan, onhan kesä ja aurinko ja lämmin. Kesällä on kuitenkin kai parasta käydä, silloin kun on kesämökin, kesälomat ja ne muutkin. Ihmisillä aikaa ja energiaa hymyillä ja nähdä ulkomaankummajaisia.

Ulkosuomalaisten blogeissa kirjoitetaan kesäsuomalaisista, niistä mukavista ja hymyilevistä. Kirjoitetaan lakritsijäätelöstä, rantasaunasta ja muumimaailmasta.

Monesti tunnelmasta tulee hivenen vaivaantunut – ehkä mä kuvittelen vaan – kun vastaan kysyjälle että me ei olla menossa Suomeen, taaskaan. Vielä hiljaisempaa tulee kun vastaan siihen seuraavaan kysymykseen; joo en ole ollut Suomessa kesällä viiteentoista vuoteen. Edellisen kerran olin Suomessa toukokuussa 2011. Siitäkin on jo jokunen tovi. Palvelu Stockmannilla oli erinomaista. Samoin ravintoloissa, ainakin noin keskimäärin. Helsinki tuntui pieneltä, sellaiselta ihanan kompaktilta ja ymmärsin vihdoinkin Pariisin-kummiani joka aina kehui Helsinkiä ihanan pieneksi ja helposti lähestyttäväksi. Oli kaunista ja keväistä, oli mukavaa nähdä ystäviä. Kävelin paljon. Ajettiin ratikalla ja ihmeteltiin Helsinkiä.

Kysymys on hiljaisena kysyjän huulilla: ”Miksi te ette käy Suomessa?” – Ja kuin anteeksipyytäen vastaan, ettei mulla ole oikeastaan perhettä siellä. Tai siis on Fredden perhe, Fredden ihana perhe, ja tietty ne ystävät, mutta ne silloin läheisimmät ystävät on nyt jo aika kaukana henkisestikin. Viimeisestä puhelusta on useampi vuosi, sähköpostista vielä kauemmin. Somessa hengaillaan, mutta valehtelisin jos väittäisin kaipaavani päivittäin tai edes kuukausittain. Pitäis kai olla aktiivisempi, mutta niitten elämä on siellä ja mun täällä. Välissä, jos ei valovuosia niin jokunen kilometri kuitenkin, siellä aamuyö ja täällä ilta. Tunne taitaa olla molemminpuoleinen. Monesti tunnen olevani läheisempi niitten ihmisten kanssa joitten kanssa tapasin ihan ensimmäistä kertaa viimeksi siellä käydessäni, niitten joiden kanssa on eletty elämän suuria vastoinkäymisiä, niitten joista osa on käynyt täälläkin. Niitten, joitten kanssa dialogi alunpitäenkin alkoi kirjoittamisena ja kirjoittaminen on luonnollinen tapa ylläpitää sitä dialogia edelleen, ehkä siksi se säilyy.

Suomi tuntuu kalliilta. Se tuntuu kaukaiselta ja hankalalta. Tättis ei tykkää lentää, ja jo ajatus naisesta yhdistettynä kymmenen tunnin aikaeroon on lannistava. Itse en ole kertaakaan selvinnyt suomenmatkasta sairastumatta ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä luontaantyötävämmältä se kymmenen tunnin aikaero ja tuntien istuminen lentokoneessa tuntuu. Se tuntuu siltä ettei se ole vaivan arvoista – valitettavasti.

Niin, että tänäKÄÄN kesänä me ei menty Suomeen. Me mennään mökille järvenrannalle täällä. Isä ja äiti, kolme lasta ja koira. Ekaa kertaa senkin. Syksyllä mennään taas rantsuun ja ehkä siinä välissä ostamaan viinejä ja hedelmiä vuorten takaiseen laaksoon. Viime kesän persikkahillot kun on levitetty letuille ja pannarille jo aikaa sitten.