keskiviikko 23. elokuuta 2017

hainhampaat, ilokaasua ja koulunaloitusta

Ollaan edetty siihen kohtaan kesälomaa ettei kukaan enää kaipaa uimarannalle. Me ollaan käyty rannalla tai uima-altaalla kahdesti viikossa kesäkuusta ja nyt kun elokuu on taittumassa kohti loppuaan tuntuu että me ollaan kaikki kyllästettyjä hiekalla, retkieväillä ja auringolla. Kaikki on tyytyväisiä kotona, pihalla naapurin lasten kanssa ja elokuvia katsoen. Sääkin on toki vähän hidastanut menoa, se ettei olekaan päälle kolmekymmentä vaan vain 25-28 celsiusta, se kun tuntuu kylmältä viikkojen helteen jälkeen, niin kylmältä että tulee vedettyä pitkähihaista päälle. Viikonloppuna tuli kuitenkin uitua hotellin ulkoaltaalla autiomaan lämmössä ja tulevana viikonloppuna uidaan vuoristossa jannujen kummivanhempien huvilalla, niin ettei me kesää ihan kokonaan olla vielä viikattu pois.

Muutenkin on ollut tarve ottaa vähän iisimmin, kun Ollipollin hainhampaita vähän harvennettiin maanantaina, jätkällä kun on rautahampaita vaikka muille jakaa. Tällä ekalla kierroksella ne veti vaan maitohampaita, jotta sit seuraavaksi voidaan valita mitkä pysyvistä hampaista lähtee ja mitkä jää, ennen kuin ne on tulleet esiin, niistä on vaikeeta valita parhaita. Huikealtahan tuo näyttää, kun sillä on oikeesti alaetuhampaat kahdessa rivissä ja nyt ammottavat reiät kummallakin puolella.



Mulle on jäänyt ikuiset traumat omasta viisurileikkauksesta ja muistan miten kuljin naama turvoksissa, ikenet vertavaluen ja hirveissä tuskissa päiviä leikkauksen jälkeen. Niinpä oman lapsen toimenpiteen katsominen teki tiukkaa. Olen kuitenkin ollut mukana aika monessa, niin sairaalassa, klinikalla kuin leikkaussalissakin. Pidin samaista jannua kädestä silloin kun katkennut sääriluu aseteltiin paikoilleen fentanyylin siivittämänä, mutta hammasoperaation katsominen oli haastavaa. Etenkin siinä vaiheessa kun katkennutta juurta kaivettiin pihdein ikenen sisältä niin että koko poika heilui. Onneksi lapsella pyyhki hyvin, ilokaasun ja puudutuksen avulla mentiin, eikä jannu ollut moksiskaan moisesta käsittelystä.

Tänään alkoi kouluun tutustuminen. Viimeinkin. Olihan meidän esikoinen kylpenyt viimeyönä itsekseen etsiessään unta. Me pyörähdettiin tervehtimässä rehtoria, reksin assari kierrätti meitä neljännen luokan luokkahuoneissa jo ihan pelkästään siitä ilosta että sai hetken tauon lukujärjestysten tekemiseen, ja pistäydyttiinpä me uuden oppilaanohjaajan juttusillakin. Josko tästä alkais tilanteen helpottaminen, ja kouluun paluu tuntuis vähän vähemmän epätoivoiselta tehtävältä. Kaikki neljännet luokat on parakeissa. Se oli Tättiksen pahin kauhu – joutua parakkiin - mutta tän aamun jälkeen se suhtautuu asiaan ihan positiivisesti. Ei ne parakit olleetkaan yhtään kamalia ja haisevia, ja pieni positiivari totes ettei käytävän melu häiritse siellä kun ei olla päärakennuksessa, eihän ole käytäviä. Rakas musiikinopettajakin oli koululla ja koulun talkkari, kaikkien lasten ilo, Mr Chad. Koulussa aloittaa tänä syksynä miltei 700 oppilasta, rakennus on mitoitettu vajaalle 500:lle. Vuoden päästä avataan kaksi uutta koulua, johon osa nykyisen koulun oppilasvirrasta siirtyy. Tättis tosin jäänee nykyiseen kouluunsa, vaikka jannut siirtyvätkin uuteen. Neitoperhonen saa sit siirtyä uuteen yläkouluun sen valmistuessa syksyksi 2019. Tuntuu aika huikealta että meillä alkaa viides kouluvuosi ja jos eskarivuodet lasketaan niin seitsemäs. Jannutkin aloittavat jo kolmannen varsinaisen kouluvuotensa.


Autotallissa odottaa useampi kassillinen koulutarvikkeita; lyijykyniä, kumeja, liimapuikkoja, paperia, tusseja, värikyniä, puuvärejä, ja sekalainen läjä kansioita ja vihkoja. Ensi tiistaihin mennessä ne pitäisi lajitella kolmeen paperikassiin ja kantaa koululle. Lyijärit ja muut yleiset tarvikkeet kasataan yhteiseen varastoon kaikkien käytettäväksi. Kansiot ja vihkot nimikoidaan jokaisen oppilaan omiksi. Kaunokirjoituskirjat ja muutama muu ostetaan koululta suoraan, muut hankitaan itse etukäteen. Ensimmäisen syksyn paniikki on vaihtunut rutiiniin ja kyky lukea koulun ostoslistaa on parantunut huomattavasti, se nimittäin vaatii vähän taitoa. Vain yhden ostoksen kohdalla jouduin kysymään neuvoa toiselta ostoksilla olleelta äidiltä: ”Tota, mikä ihme on protractor?” – sehän on tietysti astelevy. 


2 kommenttia:

  1. Aikamoiset listat teillä! Kyllä Suomessa on helppoa, riittää, että on reppu ja penaali =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa on tosiaan aika paljon helpompaa tässä asiassa :)

      Poista