torstai 17. elokuuta 2017

milloin aina on aina?



Yön jälkeen on viileää. Taivas on pilvessä sillä nouseva aurinko ei vielä ole ehtinyt polttamaan pilviverhoa pois. Polun peittävät neulaset rapisevat jalkojen alla, ja edellä kuuluu Martan kaulapannan tasainen kilahtelu. Martta pysähtelee syömään marjoja pensaista ja minä juttelen koiralle, juttelen jotta ne joiden haluan tietävän meidän olevan siellä kuulevat meidät ja ehtivät pois alta. Tänä aamuna me ei törmätä edes palokärkeen, ja vasta oman kodin kulmilla seisoo istutuksissa peura syömässä aamiaistaan. Martta jää kuistille odottamaan lupaa tulla sisään. Nyökkään ja suljen koiran perässä verkko-oven.

Laitan itselleni kupin kahvia ja ruokin koiran. Otan jääkaapista laatikollisen kananmunia ja rikon kulhoon seitsemän. Vatkaan munat rikki, kaadan joukkoon ripauksen sokeria, vaniljaa, ison hulauksen maitoa ja sopivasti jauhoja. Viimeiseksi vielä vähän voisulaa. Lykkään aamiaispannarin uuniin ennen kuin istahdan työpöydän ääreen.

Lokakaivon kuntotarkastusraportti odottaa sähköpostissa. Tulostan sen itselleni ja nopean silmäilyn jälkeen lähetän eteenpäin asiakkaalle. Kurkkaan facebookista päivän synttärit ja laitan jokaiselle päiväänsä juhlivalle kortin. Julkaisen eilisen blogikirjoituksen ja kuvitan sen nappaamalla kuvan ruokapöydälle kasatusta rakennelmasta, kiinteistölainsäädännön oppikirja, lompakosta löytyneet setelit ja kasa kolikoita. Aiheena asuntolaina. Jaan kirjoituksen muutamaan ryhmään facebookissa oman sivustoni lisäksi. Sen jälkeen jaan saman tekstin Linked-In:iin ja laitanpa sen valokuvankin vielä Pinterestiin. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset uniset askeleet kuuluvat portaikosta olen ehtinyt vielä käymään läpi asiakkaiden asuntohaut ja lähettämään potentiaaliset kodit eteenpäin.



Me syödään keittiössä yhdessä aamiaista. Pannaria ja mustikoita. Me jutellaan ja jannut heittää herjaa. Kentsu puree pannariinsa pyöreän reiän ja kysyy mistä se tuli siihen. Laitan reikään mustikan ja sanon että mustikka söi sen siihen. Ketsu katsoo mua hetken epäuskoisena ja sanoo että huijaan. Vastaan naama peruslukemilla että en missään tapauksessa koskaan huijaa: ”Katso nyt!” – syön mustikan – ”siinä oli mustikka, ja nyt siinä on reikä. Reikä tuli siis mustikasta!” Olen aika usein melko varma että mun lapset pitää mua täysin kaistapäisenä.

Vähän ennen kymmentä me pysäköidään mun toimiston takapihalle. Freddellä oli täyteen buukattu päivä ja mulla vain kahden tunnin sopimuspalaveri, lauma seuraa siis mua. Toimiston jengi on jo tottunut mua seuraavaan ankkalaumaan. Se mihin ne eivät ole tottuneet on se mitä tapahtuu seuraavaksi.

Ollipolli istahtaa mun pöydän ääreen. Kentsu ottaa seuraavan vapaana olevan tuolin ja vetää sen Ollipollin tuolin viereen. Tättis katsoo Kentsua, tönäisee veljensä pois ja istuu tuolille. Huomautan aiheesta nuorelle naiselle, veljen katsoessa ärsyyntyneenä sisartaan. Hämmentynyt se ei ole, sillä se on liiankin tottunut sisarensa oikkuihin. Se yrittää kyllä vastustaa ja sanoa että se oli just vetänyt sen tuolin siihen, mutta väistää kipeän tietoisena siitä että seuraavaksi sisko käy käsiksi. Pyydän Tättistä nostamaan takapuolensa tuolista ja antamaan sen takaisin Kentsulle. Avokonttori on tyhjä, siellä on kymmeniä vapaita toimistotuoleja ja jokainen niistä on ihan samanlainen kuin se Kentsun tuoli. Tättiksen mielessä ne muut tuolit on erilaisia. Miksi? Koska kyynelehtivä tyttö sihisee mulle jalkaa polkien että hän istuu aina, siis A-I-N-A  Bob Carterin tuolissa. Rullaan paikalle Marcin tuolin ja tarjoan sitä, se ei kelpaa sillä Tättis haluaa Bob Carterin tuolin, koska hänen kuuluu istua Bob Carterin tuolissa silloin kun hän on mun työpaikalla.

Autistille rutiinit tuovat turvaa ja ne ovat tärkeitä äärimmäiseen joustamattomuuteen asti. Auttavathan ne jäsentämään usein kaoottiselta tuntuvaa maailmaa. Mieti itseäsi useamman päivän koulutuksessa. Istut jokaisena päivänä saman pöydän ääreen, samaan tuoliin ja jos jonakin päivänä löydät jonkun istumassa omalta paikaltasi mikä on ensimmäinen ajatus? - Mitä v....a. Autistin kohdalla puhutaan samasta ilmiöstä, potenssiin kymmenen tai sata, tai tuhat. Milloin jostakin asiasta tulee rutiini, milloin siitä tulee se ”aina” sitä en ole onnistunut selvittämään. Ensimmäinen kerta ei ole ”aina” mutta siitä saattaa tulla ”aina”. Joskus toinen kerta on ”aina”, usein se  vaatii useamman toiston. Kun Tättis oli ehkä neljä, tai viisi me mentiin kesälomalla samaan paikkaan kuin edellisenäkin kesänä. Hotelli jossa me yövyttiin oli sama, ja huonekin oli tavallaan sama. Se oli samanlainen, samassa kohdassa, mutta kerrosta alempana. Sillä kertaa hotellihuoneen sängyllä itki lapsi suruaan väärästä hotellihuoneesta. Silloin ”aina” oli syntynyt jo kerrasta ja lapsen oletus oli ollut että me yövytään aina samassa hotellihuoneessa. Uusi hotellihuone oli väärässä kerroksessa. Silloin kirjoitin postauksen siitä miten autistit ei matkusta.


Tilanteen rauhoituttua mä kävelen neukkariin läppärin, sopimuspapereitten ja puhelimeni kanssa. Soitan terapeutille ja varaan Tättikselle ajan. Muutaman kuukauden taon jälkeen on aika palata tutulle terapeutille. Sopivasti sähköpostiin kolahtaa viesti Reksiltä. Keskiviikkona me mennään koululle, tarkistamaan että koulu on ihan samanlainen kuin ennenkin. Avaan kalenterin ja kirjaan paperille terapia-ajan ja tapaamisen Reksin kanssa. Yksi askel lähempänä syksyä. 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.