Siirry pääsisältöön

kahdeksanvuotiaana

tikanpojat


Katson naamiksen fiidiä vuoden takaa. Tiedäthän, ne muistelot joita sivusto tarjoaa aina päivittäin ja vuosi sitten oli yleinen toive että meillä olis edes yksi ehdokas, joka ei olis totaalisen tärähtänyt. Ei ollut, ja vastoin kaikkia oletuksia maa sai presidentiksi sen aikuisen uhmaikäisen, sen joka kiukuttelee ja polkee jalkaa, ja jonka twiitit pitää sisällään ”mun isä on vahvempi kuin sun isä” tyylisiä lausahduksia, paitsi että isän voi korvata ohjuksella, ja vastapuolella on toinen aikuiseksi kasvanut uhmaikäinen, joka on edelleen kolmen vuoden uhman kourissa. Tilanne tuntuu absurdilta ja silti se on ihan totta, ja keskustelun kääntyessä politiikkaan syystä tai toisesta on jokaisen toive se että joku antais herrapresidentille leikkipuhelimen sen nykyisen tilalle, sellaisen jolla se vois ihan rauhassa tviittailla, ilman että kukaan sais tietää mitä se kirjoittelee.

Työpaikoilla viljellään mustaa huumoria ydinsodasta, ja hetkittäin tuntuu kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen, aikaan jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto isotteli toisilleen ja rauhankokouksista lähdettiin vuorotellen ovet paukkuen. Ydinkokeita tehtiin kummankin toimesta ja ydinsodasta puhuttiin ihan varteenotettavansa uhkana. Silloin asuttiinn äitivenäjän kainalossa, nyt ensimmäisenä vastaanottamassa korealaisten leluja.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana tiesin
että ihminen murskautuu
silmänräpäyksessä historiaan
(Ultra Bra)

Jättimäisen väritulostimen vieressä pohditaan olisko takapihan lyijypintainen, maahan upotettu lantalaari riittävän turvallinen suojaamaan ydinlaskeumalta. Mä kysyn miten ne on ajatellut siellä kakan keskellä hengittää? Seuraava heittää herjaa bunkkerista jota on kaivamassa talonsa alle ja mä ilmoitan muuttavani perheeni kanssa niille. Fredden kolleega tarjoaa asuinsijaa itäisestä Washingtonista, vuorten toiselta puolen, mutta mahtaako noitten korealaisten ohjusten osumatarkkuus olla kuinka hyvä? Kannattaisko sittenkin suunnata suoraan jonnekin sisemmälle? Wyomingissa on kuulemma kaunista.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana etsin
kartalta kaukaista paikkaa
joka välttäisi laskeuman
(Ultra Bra)

Mustaa huumoria lukuunottamatta elämä on samanlaista kuin eilenkin. Presidentin twiittailut puolikoomisia ja tosiasia se ettei äijä kauheesti kykene sisäpoliittisesti yhtään mihinkään niin senaatin kuin kongressinkin kuohitessa miehen omalla voimallaan, niinpä jäljellä on enää sotaleikit. Valitettavasti näitä tyyppejä on maailmassa kaksi ja niillä iso hiekkalaatikko. Jospa joku antaisi kummallekin pojalle sen feikin älypuhelimen ja maailma sais taas jatkaa menoaan. Voishan niille ostaa ihan oikean hiekkiksenkin ja muutaman lelun sinne, tapelkoot sit siitä kumman lappari on parempi.  


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää