lauantai 5. elokuuta 2017

mitä lomalle tapahtui?

Lomalla ja töissä.


Meidän piti olla lomalla torstaista tiistaihin. Siellä järven rannalla, itäisessä Washingtonissa vaan toisin kävi. Kukaan ei loppupeleissä tainnut olla kovin pahoillaan, Tättis ainakin silminnähden helpottunut, sillä miksipä lähteä minnekään missä ei ole koskaan aikaisemmin käynyt. Mulla työt vähän pukkas päälle ja hengitti niskaan ja Freddellä on ollut aavistuksen samankaltainen tilanne.

Savua ja hellettä.


Duunit ei kuitenkaan ollut syy olla menemättä, vaan sää. Yhdysvaltain luoteisosaa koettelee sellainen helleaalto että oksat pois. Päivälämpötilat huitelee mukavan kosteina jossakin 34 ja 36 celsiuksen välimaastossa, eikä se luonnon oma ilmastointi, joka yleensä tiputtaa yölämpötilat alle viidentoista asteen ole toiminut. Vuorten toisella puolella lukemat on vielä hienompia päivälämpötilojen kivutessa 43 ja 45 välille, ja yölämpötilojen ollessa hippasen alta kolmenkympin. Möksässä ei ollut ilmastointia – me ei menty möksälle. Kuin kruunuksi kakulle tuli savu. Kanadan valtavien metsäpalojen savu levitti harmaana roikkuvan utunsa maailman ylle ja teki maisemasta epätodellisen. Ilmanlaatu on huonompi kuin huonosta ilmanlaadusta tunnetuissa suurkaupungeissa. Ulkona on autiota kun suositus on pysyä sisällä, eikä kukaan vapaaehtoisesti taitais tonne savuiseen pätsiin mennäkään.

Rantakaupungissa panimolounaalla.

Haikara. Niitä näkyy täällä miltei päivittäin.

Torstain ajomatka vuorten ylitse vaihtui päivämatkaan saaristoon. Savuista sielläkin oli, mutta tuuli helpotti oloa, eikä lämpötilakaan ollut tukahduttavan kuuma. Fredde ajoi, minä värkkäsin asiakkaan tarjousta lähetyskuntoon läppärillä. Keräsin sähköisesti tarvittavat allekirjoitukset ja meidän saapuessa ensimmäiseen pysähdyspaikkaan sain tarjouksen lähetettyä vastapuolelle. Mietin miten kätevää on että autossa ajomatkalla on netti, ettei mun tarvinnut jäädä kotiin värkkäämään sitä tarjousta muitten retkeillessä, sillä mun työssä ei ole mahdollista sanoa asiakkaalle että mä oon nyt lomalla, katsotaan asiaa ensi viikolla.


Deception Pass


Tättiksellä oli henkistä jalkakipua, jalassa tuki ja käsissä kainalosauvat. Niillä eväin se köpötteli rantakaupungin katuja, ihmetteli kuuluisaa siltaa ja kiipeili historiallisen linnoituksen valleja. Välillä piti ottaa vauhtia maasta kyynelten kera, ja sitten taas jatkettiin. Joskus on ihan ookoo kanavoida sisäinen tuska vähintäänkin puolikuvitteelliseen jalkakipuun. Fredden kanssa me katsottiin toisiamme kysyvästi ja pohdittiin että mitä jos se sittenkin on ihan oikeesti kipee – se selvisi seuraavana iltana neidon kirmatessa pihalla naapurin lasten kanssa ilman jalkatukea ja sauvoja. Vielä tuntia aiemmin se oli ehdottomasti tarvinnut kumpaakin. Mikä muutos tapahtui lapsen sisäisten planeettojen asennossa, sitä me ei varmaan saada tietää koskaan.



Fort Casey - meidän Suomenlinna


Perjantaina saksin yläkerrassa poikien päitä työpuhelimen pärähtäessä. En odottanut vielä vastapuolelta vastausta, olihan edelleen se päivä kun tarjouksia sai jättää ja aikaakin niille annettiin maanantaille. Sieltä se kuitenkin tuli: ”Hi, it’s Jeff. You got it!” Yhden sekunnin sadasosan mietin tarjottiinko me sittenkin liikaa, mutta Jeff jatkaa sanoen että kaikki tarjos saman rahan, meidän ero oli se että tarjottiin vastapuolelle oikeutta jäädä taloon melkein kahdeksi viikoksi kaupanteon jälkeen. Ammatillisesti se oli huikea hetki, ennen tarjouksen tekemistä soitin vastapuolen välittäjälle ja kysyin onko mitään muuta mitä ne haluaa, jotakin sellaista mitä ei ole missään mainittu, ja sen puhelun jälkeen neuvoin omaa asiakastani harkitsemaan voisko niille antaa aikaa pakata ja muuttaa. Naama naantalin auringolla päätin puhelun ja soitin omalle asiakkaalleni. Ihan kuin tv-sarjoissa, puhelimesta kuului onnen kirkunaa ja vasta sitten kysymys seuraavista askelista. Siihen että talo vaihtaa omistajaa on vielä pitkä matka. Ajassa kuukausi, ja siihen kuukauteen mahtuu yhtä sun toista mutkaa, mutta ensimmäinen askel on otettu.

Mäkin voisin ottaa tällaisen maiseman. Kuvassa Skykomish River, intiaaninimi kuten niin monessa muussakin tällä alueella. Issaquah, Sammamish, Cathlamet, Chehalis, Enumclaw...


Seuraavana aamuna istuin kahvilla asiakkaani kanssa. Kävin läpi seuraavia askeleita. Mitä nyt, koska ja miten. Kävin läpi ne asiat jotka olen jo tehnyt, ne mitkä pitää hoitaa maanantaina ja muistutin vielä varmuuden vuoksi että just nyt ei ole hyvä hetki ostaa uutta autoa tai kallista lomamatkaa. Pankki kun seuraa silmäkovana rahankäyttöä aina viimeiseen hetkeen ja laina saattaa kaatua ihan mitättömältä tuntuviin asioihin. Asiakas hyppäsi kaulaan ja kiitti, toisen avointa onnea on ihanaa seurata. Tuleva viikko menee erilaisissa kuntotarkastuksissa hengaillen; talon tarkastus, porakaivon tarkastus, lokakaivon tarkastus... me kun ollaan nyt ihan maalla.




Lautalla saaristosta takaisin mantereelle. Moni käy saaristosta lautalla töissä. 



Viimeisen kirjoituksen jälkimainingeissa meidän testamentti on nyt taas asianajajan käsissä ja lasten huoltajuutta meidän kuoleman jälkeen muutetaan. Hyvä siis että tuli kirjoitettua ja tartuttua sen myötä asiaan joka on jo jokusen vuoden ehtinyt vaivaamaan. Meidän perheelle ominaisesti me lähestyttiin vastausta kysymykseen ehkä tavalla joka jonkun toisen mielestä saattaa olla kyseenalainen, puhuttiin ensin keskenämme ja kysyttiin sen jälkeen mitä lapset itse tuumasivat aiheesta toki painottaen ettei kysymys ole ajankohtainen, eikä päätös viimekädessä ole lasten käsissä vaan meidän aikuisten. Oli mielenkiintoista sitä miten asianmukaisella vakavuudella kolmikko asiaa pohti ja esitti lopulta kolme vaihtoehtoa. Samaan kolmen ryhmään ne oli päätyneet kuin mekin, ja tuli todettua ettei haaste ollut niille liian vaikea sittenkään. Olishan ne voineet ehdottaa huoltajikseen vaikka bestiksen vanhempia.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.