kun koulussa takkuaa

Tättis valvoo aamutuimaan pikkukoululaisten turvallista koulutietä. 

Viikko on mennyt koulun kanssa säätäessä. Meillä on asiat hyvin, koulu tule vastaan ja on sitoutunut  ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan – se on ihan valtavan iso asia, se meidän tiimi.

Tättis tulee maanantaina kotiin koulusta. Kiukuttelee aikansa ja saa lopulta kerrottua mikä mättää. Asiat tulee ulos yhtenä valtaisana ryöppynä, kuinka opettaja on takavarikoinut kynän ja kuinka sen mielestä Tättis tekee aina kaiken väärin ja kuinka välitunnillakin tulee vaan koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Me mietitään ratkaisuja yhdessä. Miksi opettaja huomauttaa koko ajan kaikesta? Miksi kynä takavarikoitiin? Aikuisen vinkkelistä katsottuna opettajan toimintaa on helpompi ymmärtää, olenhan minä tämän lapsen äiti ja todistan ihan samanlaisia ongelmia myös kotona. Uutta on se että nämä asiat näkyvät näköjään nyt myös koulutyöskentelyssä toisin kuin aiempina vuosina.

Laitan sähköpostin opettajalle ja erityisopettajalle. Seuraavana päivänä juttelen erityisopen kanssa pitkään. Yhteispalaveri on sovittu heti keskiviikolle. Ennen palaveria osallistun luokkahuonetyöskentelyyn reilun tunnin antamalla matematiikan tukiopetusta ja ohjaamalla pienryhmää.

Aamulenkillä perjantaina

Luokalla on 29 lasta. Se on kymmenen enemmän kuin edellisenä vuonna. Luokkahuoneessa on meluisaa ja ahdasta, ja mulla on lapsi joka tarvitsee liikettä tilassa johon sitä ei kerta kaikkiaan mahdu. Tättis on myös tottunut saamaan enemmän huomiota opettajalta, mutta ymmärrettävästi sitäkin on tänä syksynä aiempaa vähemmän. Opettaja kertoo että Tättis keskittyy luokassa lähinnä säätämään. Nousee ylös hakeakseen nenäliinan. Nousee ylös mennäkseen teroittamaan kynää. Nousee ylös ottaakseen jotakin repustaan. Nousee ylös kysyäkseen jotakin opettajalta. Nousee ylös... Näen ongelman ja kysyn miten se on ajateltu ratkaista. Tättiksellä on ensimmäistä kertaa vanhemmanpolven opettaja, sellainen jolla on selkeä visio siitä miten luokkahuoneessa toimitaan. Ero edelliseen vuoteen on valtava. Ei pelkästään Tättikselle vaan kaikille. Tättis vaan sietää tilannetta keskimääräistä huonommin.

Erityisopettaja ottaa ekan kopin. Se sanoo muuttavansa erityisopetussuunnitelmaa niin, että Tättis pääsee pienryhmään päivittäin keskellä päivää. Ryhmään jossa voi puhua ja saa erityisopen huomion. Minä ehdotan luokkaan aktiivituolia ja opettaja ilmoittaa ettei se tykkää niistä. Kysyn tykkäiskö se siitä kuitenkin enemmän kuin ympäri luokkaa vaeltelevasta lapsesta? Tuoli kun tarjoaisi mahdollisuuden liikkeeseen ilman paikalta nousemista. Löydetään kompromissi, tasapainotyyny tuoliin ja kuminauhat tuolinjalkoihin. Tättis saa myös luvan siirtyä työskentelemään yksin halutessaan. Pulpetit kun on kuuden ryhmissä ja jo se saattaa välillä olla prinsessalle kohtuuton vaatimus.

Tilannetta jäädään seuraamaan liikennevalojärjestelmällä. Opettaja merkkaa neidin päivyriin miten päivä on mennyt ja opettajan merkinnän alle Tättis värittää itse oman valonsa. Mä käyn jatkossakin luokassa kerran viikossa auttamamassa ja pääsen samalla seuraamaan miten luokassa sujuu.

Pubissa on illalla tunnelmallista. Monessa pöydässä istuu tuttuja. 

Kun torstai-iltana istun lasillisella muutaman muun äidin kanssa on kaikilla sama viesti. Neljännen luokan alkaminen on ollut kaikilla odotettua haastavampaa. Ryhmät on suuria ja tapa opiskella ja opettaa on selkeästi toisenlainen kuin edellisinä vuosina. Vaikka retkiä on paljon ja luokissa tehdään yhdessä asioita, ei aikaa leikille enää ole ja se näkyy jokaisen kotona. Yhtäkkiä koulussa tehdäänkin töitä – aikuisten oikeesti. 

Syysaamu kutittelee kirpeänä nenänpäätä aurinkoisella metsäpolulla kun me Martan kanssa haistellaan syksyisen maan voimakasta tuoksua. Maahan on pudonnut ampiaispesä, tikka etsii termiittejä jossakin lähistöllä ja joskus aiemmin samaa polkua on kulkenut ratsukko tuoreista kavionjäljistä päätellen. Jossakin kauempana moottorisaha kaataa ison puun. On perjantaiaamu.

Me löydettiin ampiaispesän jämät.