torstai 12. huhtikuuta 2018

eka kerta pitkään aikaan


Jotta ei pääse syntymään mitään väärinkäsityksiä niin kerrottakoon nyt alkuun että mä en tosiaankaan ole mikään fitness-tyyppi vaan enneminkin se pesunkestävä sohvaperuna joka seuraa muitten urheilusuorituksia mieluiten viinilasin tai oluen kanssa terassilla ja jonka mielestä juoksulegginsit on hyvät koska ne on ennen kaikkea mukavat.

Niin kuitenkin pääsi käymään että tämäkin himoliikkujien ympäröimä, keski-ikäinen ylipainoinen nais-ihminen päätti kokeilla liikuntamuotoa jonka nimiin yksi hänen ihanista lääkäriystävistään vannoo. Mies joka bilettää viikonloput Seattlen klubeilla poikaystävänsä kanssa, rakastaa hampurilaisiaan eikä elä päivääkään ilman viiniä. Tämä sama mies hurahti tähän juttuun vuosi sitten mun hymyillessä vieressä ymmärtäväisesti viiniä siemaillen ja hiljaa ajatellen että hyvä jos jaksaa kuukauden. Mutta kun se hurahdus on vuodessa syventynyt jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi rakkaudeksi ryhmäliikuntaa kohtaan ja miehen puheessa vilahtelee soutu- ja juoksuviikot niin pakkohan munkin oli kokeilla. Ensin toki tekstasin sille sunnuntaina ja kysyin että kuolenko mä sinne. Mies kysyy että mitä mun sydänlääkäri sanoo asiaan ja vastaan että pumppu kyllä kestää. Eikun siitä vaan...



Niinpä marssin maanantaina Orange Theoryn toimipisteeseen ja sanon tiskin takana seisovalle timmille lihaskimpulle että haluan kokeilla. Mies katsoo mua päästä varpaisiin ja takaisin varpaista päähän ja toivottaa tervetulleeksi. Sitten se suosittelee mulle unlimited jäsenyyttä. Mä hörähdän nauramaan ja sanon että eiköhän näin alkuun kerta viikossa riitä. Se katsoo mua uudestaan  ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja toteaa että jos mä jotain muutosta haluan niin siitä ei kyllä ole yhtään mihinkään. Heikompi olis tässä vaiheessa ja sanonut kiitos ei ja lähtenyt. Mä vastaan että yksi kerta viikossa on sata prosenttia enemmän kuin tämänhetkinen tilanne. Tässä kohdassa mut pelastaa nuori nainen joka sanoo lihaskimpulle että on hyvä aloittaa varovaisesti. Huokaan helpotuksesta ja varaan ekan tunnin kokeilumielessä seuraavalle päivälle. Kotimatkalla käyn ostamassa itselleni halvimmat mahdolliset lenkkarit koska epäilen ettei sinne voi mennä vaelluskengissä.

Seuraavana aamuna ahdan päälleni kummallisesti kutistuneet urheilurintsikat, vähän liian pienen urheilutopin ja kulahtaneet legginsit. Ne paremmat kun on varattu työkäyttöön. Ohjeitten mukaan täytän vesipullon ja pakkaan sen pyyhkeen kanssa autoon.

Alkuhaastattelussa multa kysytään minkälaista liikuntaa olen harrastanut viimeaikoina. Kysyn mukavalta naiselta vastakysymyksenä että mitä lasketaan liikunnaksi? Noooo... kävely... Joo! Mä kävelen. Useimpina päivinä älykellon askelmittariin tulee noin kymmenentuhatta askelta. – No mutta liikuthan sä! Niin kai, mutta en mä harrasta liikuntaa. Se kysyy koska mä olen ollut parhaimmassa kunnossa ikinä, vastaan että joskus parikymppisenä kun ajoin pyörällä töihin ja kävin jumpassa monta kertaa viikossa. Siitä on aikaa parikymmentä vuotta. Se kysyy muitakin kysymyksiä, niin kuin tavoitteita ja kerron että mun suurin tavoite on olla kuolematta sydän- ja verisuonitautiin keskenkaiken. Naista naurattaa. Mua ei naurata.



Käyn vaihtamassa lenkkarit jalkaan ja asetin lasin taakse odottamaan oman tunnin alkamista. Mun vieressä seisoo nainen, selkeä himoliikkuja, se kysyy onks tää mun eka kerta. Nyökkään. Se kysyy et hermostuttaako, vastaan että saan ihan just hyperventilaatiokohtauksen ja kuolen ennen kuin koko juttu edes alkaa. Kerron samaan hengenvetoon nähneeni painajaista edellisenä yönä, unessa seisoin siellä tunnilla ja ohjaaja sanoi mulle toistamiseen että mä olen tiellä. Nainen ottaa mua kiinni olkapäästä, katsoo mua silmiin ja sanoo että hyvin se menee. Hyvin se menee. Me ollaan kaikki joskus aloitettu. Hymyilen.

Valmentajaohjaaja selittää mulle miten homma toimii. Saan oman juoksumaton, soutulaitteen ja kuntosalisysteemin. Se sanoo ettei juoksumatolla tarvitse juosta, että kävelemällä saa ihan saman aikaan kuin juoksemalla, että heillä on hikipinkojakin jotka ei juokse. Hyvä. En voi juosta, selkä ei kestä. Käydään läpi soutulaitteen toiminta ja muut systeemit ja sit se alkaa.

Kävele ensin puoli mailia, vaihda soutulaitteeseen ja souda viisisataametriä. Takaisin juoksumatolle, sitten soutulaitteeseen ja taas takaisin kävelemään. Seuraan sykettä monitorilta, poimin pisteitä oikealta ja vasemmalta. Toivon että olisin tuonut vesipullon sijasta vesiämpärin. Välillä tasoitan hengitystä ja sit taas jatkan ohjeitten mukaan. Ohjaaja kehuu. Useampi tunnillaolija käy antamassa yläviitosen. Seuraavaksi on lihaskunto-osuus. Seuraan valmentajan ohjeita, etsin itselleni kaikista keveimmät painot ja ryhdyn hommiin. Valmentaja käy vaihtamassa mun painot toisiin ja kuiskaa että mä jaksan enemmän, huomaan jaksavani.

Orange Theory


Tunti – 60 minuuttia – menee hujauksessa. Kertaakaan en ole ajatellut että kuolen. Olen itseasiassa yllättynyt siitä miten kivaa mulla oli. Muut tunnilla olijat tulee yksitellen ja yhdessä kehumaan mua, sanomaan että pärjäsin tosi hyvin ekakertalaisena. Että ihanaa et olen aloittanut ja tullut mukaan, tervetuloa ja uudet yläviitoset. Olen kieltämättä aika ylpeä itsestäni. Lähtiessä varaan uuden tunnin seuraavalle viikolle. Aavistelen että saattaa vähän kolotella jälkikäteen. Laitan tekstarilla kuvan mun uudesta sykemittarista ystävälle. Se onnittelee ja tsemppaa. Illalla toinen lääkäriystävä on lisännyt mut Orange Theory Redmondin someryhmään. Se laittaa viestiä että käy jumpassa aamuviideltä ja et olis kivaa mennä yhdessä. Vastaan ettei musta ole jumppaamaan siihen aikaan ilman sydänpysähdystä, teho-osastolääkärinä se lupaa elvyttää jos tulee tarve.

Se mitä tapahtuu seuraavaksi kiteyttää sen miksi rakastan tätä maata. Mut toivottaa tervetulleeksi kymmenet mulle tuntemattomat ihmiset. Ne antaa mulle vinkkejä siihen miten lihaskipua kannattaa hoitaa seuraavina päivinä, kertoo omasta aloituksestaan ja onnittelee mua mun ekasta askeleesta. Jokaisen viesti on sama; ihanaa kun tulit mukaan. Osa oli ollut mukana samalla tunnilla ja muistaa sanoa miten hyvin pärjäsin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa. Tänään kävin ostamassa itselleni sopivat urheiluliivit ja yläosan joka oikeesti mahtuu päälle. Ei musta ole tarkoituskaan tulla sitä lihaskimppua siinä tiskillä, mutta ei tästä varmasti haittaakaan ole.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti