Siirry pääsisältöön

yksi niistä




Pieni tyttö istuu pulpetissaan ja nyppii sormiaan, näen että se yrittää kovati pidättää kyyneleitä ja peittää harmistuksensa siinä onnistumatta. Opettaja rientää apuun ja kysymään mikä on hätänä, kuuntelen vähän kauempaa sillä vaikka olen luokassa en halua puuttua ja osallistua, tiedän että näitä on aika usein. Tyttö sanoo että sen naapurin paperit ovat hänen pulpetillaan, hänen työtilassaan. Opettaja sanoo että eihän se haittaa jos ne tulee puolentuumaa pulpettien rajojen ylitse. On ahdasta, kaikilla pulpetillaan tehtävään liittyvät viisi monistetta, kaikkien paperit on vähän naapurin pulpetilla. Pieni tyttö ei enää kykene pidättämään kyyneleitään ja purskahtaa vuolaaseen itkuun, opettaja katsoo muhun ja mä kävelen luokan halki... Tai ei se enää mikään pieni ole, se on jo niin iso ettei sen enää kai pitäis näin kauheesti moisesta hermostua, ei kukaan muukaan kärsi niistä naapurin papereista, mutta mun lapseni kärsii. Lopulta tilanne ratkeaa niin että se pieni tyttö siirtyy papereineen pienryhmäpöytään tekemään ryhmätyötä itsekseen. Kyyneleet kuivuvat poskille ja elämä jatkuu.

Muutamaa minuuttia myöhemmin se itkee taas. Kysyn siltä mikä nyt on hätänä ja huutaa kuiskaamalla että toi nainen väittää että hänellä on tehtävät tekemättä... se on väärässä! Se nainen on tytön luokkatoverin äiti ja mun ystävä. Äiti katsoo mua kysyvästi, mä kysyn mitä tapahtui ja se kertoo että tytön sammakopäiväkirjasta puuttui hypoteesiin liittyvät kysymykset. Äiti kuiskaa mulle ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Nyt tyttö ei enää kuiskaa, se huutaa: “Mutta kun mä olen tehnyt ne! Sä olet väärässä.” Toinen äiti näyttää hämmentyneeltä, vähän säikähtäneeltäkin. Mä sanon ettei tää ole sen vika, ettei tää oikeesti liity nyt siihen päiväkirjaan yhtään mitenkään. Tytöllä menee alle minuutti kun se kopio opettajan kysymykset omaan päiväkirjaansa. Tilanne on ohi.

On pitkäperjantai. Edessä on pääsiäinen ja viikon kevätloma. Pientä tyttöä ahdistaa pääsiäinen. Sitä ahdistaa loma. Sitä ahdistaa se ettei maanantaina mennä kouluun ja ettei ole ihan tarkkaa mielikuvaa siitä miten seuraavat päivät kulkee. Ahdistus vyöryy yli äyräitten ja purkautuu kyyneleinä ja harmistuksena kesken koulupäivän.

Lauantaina me lähdetään tanssitunnin jälkeen retkelle automuseoon. Muut kävelee edeltä sisään museoon kun mä jään autolle päästämään Martan pissalle ja puen sille työvaatteet. Martta tulee mukaan museoon. Museon kassalla kohtaan seuraaven tilanteen. Tyttö kieltäytyy laittamasta ranneketta koska se ei pidä siitä miltä rannekkeet tuntuu. On museovirkailijan vuoro näyttää hämmentyneeltä. Lopulta meillä kaikilla on ranneke. Tyttö kulkee meidän perässä jupisten itsekseen. Muistutan sitä että tämä paikka on hänen isänsä paratiisi, että ehkä meidän kaikkien pitäis suoda Freddelle mahdollisuus ihailla mittavaa autokokoelmaa, että tyttö kestää kyllä hetken. Tyttö pyytää isältään anteeksi, mutta samaan hengenvetoon muistaa kuitenkin sanoa että ranneke tuntuu pahalta ja että hänestä automuseo on ihan tyhmä paikka eikä hän oikeastaan halua yhtään olla siellä. Sellainen puolittainen anteeksipyyntö.

Muutamaa tuntia myöhemmin me ollaan lautassa matkalla takaisin kotiin. Jannut juoksee lautan tyhjällä ulkokannella kilpaa. Niillä on kivaa. Ne nauraa ja ajaa toisiaan takaa, hyppii ja nojaa tuuleen. Niitten isä naurahtaa että kerrankin ne tekee jotakin sellaista mikä ei ole kiellettyä. Sitten tulee se hetki kun pojat tulee vähän liian lähelle ja ennen kuin ehdin estää tyttö ojentaa jalkansa ja kampittaa veljensä täydessä vauhdissa. Poika lentää nenälleen karkeaan liukuestepinnotteeseen. Mulkaisen tyttöä, poimin itkevän pojan syliin ja istun penkille. Tytön isä jää puhumaan tytölle. Lasin läpi näen miltä tyttö näyttää. Sitä ei kaduta yhtään. Umpimielisenä se katsoo varpaitaan kun sen isä yrittää saada sen ymmärtämään että olis voinut käydä pahasti, että se olis voinut lyödä päänsä, että se olis voinut katkaista kätensä. Tyttö jää nojaamaan lautan kaiteeseen kun isä tulee katsomaan poikaansa. Poika istuu mun sylissä nyyhkyttäen ja hokee ettei hän ollut tehnyt siskolle yhtään mitään. Katson isää kysyvästi, se vastaa mun katseeseen sanomalle että tyttö sanoi ettei se tiedä miksi. Kai niillä oli vaan  liian kivaa keskenään.

Tämä sama tyttö rakastaa isäänsä ja veljiään. Se pärjää koulussa loistavasti ja kantaa kotiin huikeita arvosanoja. Se harrastaa tanssia. Sillä on ystäviä. Se osaa rakastaa ja olla hellä. Se on herkkä, se on rohkea, se on kaunis ja älykäs.

Yksi vajaasta kahdestasadasta (1:189) tytöstä saa autisminkirjon diagnoosin. Tutkimusten mukaan tyttöjen autismi on alidiagnosoitua koska tyttöjen autismi poikkeaa poikien autismista. 

Autisminkirjon tyttöjen leikki ja kiinnostuksen kohteet eroavat autistisista pojista. Tyttöjen kiinnostuksenkohteet muistuttavat enemmän neurotyypillisten ikätovereitten kiinnostuksenkohteita: Autismin yhdeksi tunnuspiirteeksi luetaan usein mielikuvitusleikkien puute, se kuitenkin pätee harvemmin tyttöjen kohdalla. Tytöillä on myös kyky peittää autistiset piirteet opitulla käytöksellä. Tytöillä pakonomainen tarve lukea ja etsiä sääntöjä ja säännönmukaisuuksia sosiaalisessa elämässä, on huomattavasti yleisempää kuin autistisilla pojilla.



Murrosikä on luonnollisesti haastavaa aikaa monille lapsille, mutta se on erityisen vaikeaa autismikirjon tytöille. Useat heistä pärjäävät vielä ala-asteen yksinkertaisten ystävyyssuhteiden maailmassa, mutta seinä tulee vastaan ala-asteen lopussa ja yläasteelle siirryttäessä, kun he astuvat tyttöjen välisen ilkeilyn ja flirttailun ja seurustelun hankalaan ja hienovaraiseen maailmaan.Tästä meilläkin on jo saatu esimakua ja sosiaalisten suhteiden haasteet ovat korostuneet tänä kouluvuonna.

Tosiasiassa arvellaan ettei tyttöjen autismi ole yhtään sen harvinaisempaa kuin poikien. Koska autismi ilmenee tytöillä usein eritavalla kuin pojilla, monet tytöt jäävät vaille diagnoosia ja tarvitsemaansa tukea.

Autismiliitto kirjoittaa tyttöjen autismista loistavasti. Voit lukea artikkelin täältä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi