saaks nutellaa?

Tättis tutkii mikroskoopilla lammen eläimistöä. 

Saanks mä nutellaa leivälle kysyy kymmenvuotias lauantaiaamuna, äiti vastaa lapselle että joo, miksikäs ei, ota nutella ruokakomerosta. Sillä aikaa kun mä sudin sokerista pähkinätahnaa vastaleivotulle leivälle lapsi jatkaa pohdintaansa: ”Mä otin nutellaa aamuleivälle viimeksi helmikuussa, helmikuun alussa... nutella ei ole kovin terveellistä, mutta se on hyvää. Meidän perheessä nutellaleivän saa syödä ehkä joka kolmas kuukausi, se on hyvä sääntö nutellaleivälle.” – Mä katson lasta kulmain alta ja hammasta purren mietin samalla mitä muu maailma mahtaa ajatella meidän perheen touhuista. Tekis mieli sanoa, mutten sano ettei meillä ole nutellasääntöjä – pitäköön sääntönsä.  Ei meillä ole kauheesti mitään muitakaan sääntöjä, mutta silti mun lapsen mielessä kaikessa on säännöt ja rytmi – järjestys. Sillä on sääntö ihan kaikkeen,  miten syödään, kuinka usein käydään ravintolassa, miten monta värikynää otetaan piirtäessä, missä järjestyksessä niitä käytetään, kuinka kylvetään, miten ajetaan pyörällä ja seurustellaan ystävien kanssa.

Vähän myöhemmin ne pelaa Unoa keittiön pöydän ääressä Fredden kanssa. Se on Tättiksen ja Fredden juttu, Tättis muistuttaa että tänään pitää pelata kahden päivän edestä koska yksi päivä jäi kouluviikolla väliin. Unoa pelataan jokainen päivä, se on Uno-sääntö. Kuuntelen kun ne juttelee pelin lomassa, tyttö huudahtaa isälleen, kysyen heti perään mitä isä tykkäsi hänen reaktiostaan? Oliko se hyvä reaktio siihen kohtaan peliä? Isä vastaa lapselle, kyllä oli, ihan oikeassa kohdassa. Lapsi jatkaa että huomaako isä kuinka hän on harjoitellut oikeanlaisia reaktioita. Paljon on harjoiteltu, mielettömästi opittu. Vain tarkka korva huomaa opitun fraasin ja harjoitellun naurahduksen oikeassa kohdassa. Paljon on edelleen opittavaa, ystävää ei voi vain hylätä pihalle seisomaan kun ei enää jaksa leikkiä vaan pitäis muistaa sanoa että lähtee sisään. Pitäis harjoitella joustamista vaikka joskus onkin kivaa piirtää vain kolmella värillä voi muut haluta käyttää useampaakin.

On hetkiä joina vanhempana katson liian tarkkaan ja läheltä, turhauttaa, ärsyttää ja väsyttää... se ulkoa opeteltu fraasi särähtää korvaan ja tekee mieli huutaa sille, vaatia että puhuis niinkuin ikäisensä. Ei niin kuin erityisopettaja ja terapeutti opettaa puhumaan. Usein olen sanonut ettei kaikkea tartte aina säädellä, liian moni lause alkaa niillä samoilla sanoilla: ”Meillä on sellainen sääntö että...” – Eikä ole. Sulla on, mutta ei meillä muilla.

Aamulla se suihkauttaa vettä hiuksiin, asettaa jakauksen kohdilleen ennen kuin sipaisee pinkkiä liitua vähän väriksi. Kainaloon sipaus deodoranttia samalla tavalla kuin mutsinsa on sille opettanut, vähän vaan. Miten siitä on kasvanut jo nuori nainen, ihanan mahtava, kaunis ja älykäs.

Kouluretkellä.