En ole pitkään
aikaan kirjoittanut vanhemmuudesta. Ehkä siksi että juuri nyt se tuntuu sujuvan aika hyvin ja helpostikin. Minä uskon vakaasti olevani ihan kelpo
äiti, kaukana täydellisestä, mutta siihen ei tarvinne edes pyrkiä. Sangen kelvollinen kuitenkin ja näille omille lapsilleni aika sopiva. En vielä tiedä minkälaista on olla aikuistuvan
nuoren äiti, se on vasta edessä, mutta kun katson taaksepäin tällä kahdentoista vuoden kokemuksella,
voin todeta vanhemmuuden kasvavan ja muuttuvan lapsen mukana. On erilaista olla yhden lapsen äiti, taaperon äiti, uhmaikäisen tai koululaisen äiti. Omat lapseni ovat nyt virallisesti esiteinejä ja esikoinen varhaisessa murrosiässä. Siinä missä
suurella varmuudella ennen tiesin mikä on oikein ja väärin, en enää ole varma
juuri muusta kuin siitä että jokainen lapsi, perhe ja vanhempi on erilainen. Jokainen
meistä myös epäonnistuu toisinaan.
On päiviä kun olen stressaantunut töistä ja karjahtelen jalopeuran lailla mitättömistä asioista.
Äyskin ja tiuskin ja olen kaikinpuolin epämiellyttävä tyyppi. Tiedän olevani, ja
olen silti. Koirakin poistuu takavasemmalle ja joku kysyy varovaisesti että onko sulla iso kauppa kesken? Yleensä
on. Sitten pyydän anteeksi, halaan ja lupaan taas yrittää seuraavalla kerralla löytää sellaisen
sisäisen rauhan stressaavassa työtilanteessa, epäonnistuen katkerasti kerta
toisensa jälkeen.
En jaksa leikkiä
lasteni kanssa. Niitä on kolme ja ne ovat kahden viikon päästä kaikki jo
toisella kymmenellä. Mielestäni ne voivat hyvin leikkiä keskenään, olen
onnellinen että ne edelleen leikkivät – kaikki kolme. Väistelen kun lapsen
terapeutti kysyy yhteisestä leikkiajasta ja vastaan että pelattiin me
lautapeliä, käytiin pyöräilemässä, kävelyllä ja autoajelulla. Leivottiin ja
laitettiin ruokaa yhdessä... mutta ei, en taaskaan leikkinyt. Viisitoista
minuuttia viikossa lastenhuoneen lattialla legoukkojen kanssa tuntuu
ylitsepääsemättömältä ja lipuu tekemättömänä ohitse viikko toisensa jälkeen. Katson ruudulta kyllästyneenä lasten tempoilevaa selitystä Minecraft maailmasta ja yrittäen epätoivoisesti seurata esittelyä rakennetuista taloista ja maailmoista, pakenen heti kun voin. Mutta minun sylissäni on aina
tilaa ja meidän väliin voi tulla aina silloin kun se tuntuu lapsesta
turvallisimmalta paikalta.
Luen sähköposteja kesken elokuvan ja toisinaan saan vastaan kuuluvan huokaisun kun keskeytän elokuvan jännimmässä paikassa paetakseni soittamaan tai vastaanottamaan työpuhelua. Olen kuitenkin opetellut olemaan vilkaisematta älykellon ruudulle ilmestyvää viestiä kesken keskustelun, oli vastassa sitten lapsi tai kuka tahansa muu, mutta myönnän että työni myötä on puhelin kasvanut kiinni käteen, olenhan asiakkaitteni tavoitettavissa 24/7/365 – kirjaimellisesti. On ollut se jouluaatto kun istuin asiakkaan kanssa puhelimessa muitten odottaessa joulupöydässä. Kaltaisiani vanhempia on paljon, ihmisiä joiden työ ei odota, sillä ei ole kellonaikoja, aikaa, tai paikkaa, vaan se on aina ja kaikkialla. Mutta myös naapurin lapset koputtavat meidän oveen oveen - tai siis koputtivat ennen ja ehkä myös tulevaisuudessa - kun tarvitsevat laastaria tietäen että meidän lääkekaapista löytyy niitä kaikissa sateenkaarenväreissä ja malleissa, ja että meidän isossa keittiönlavuaarissa voi aina pesaista naarmuilla olevan polven tai kyynärpään.
Katson lempeydellä perässätulevia, niitä joiden lapset ovat vielä pieniä ja yritän olla tarjoamatta niitä hyvää tarkoittavia neuvoja, joita kukaan ei kaipaa. Omien lasteni kanssa opin ettei sellaista yhteen laatikkoon sopivaa keskivertovanhemmuutta, saati yleispäteviä ohjeita ole olemassakaan. Jokainen perhe kun on omansa ja heillä on omat ainutlaatuiset lähtökohtansa.
Uni ja ruoka, ne kaksi alkukantaista tarvetta ja jokaisen vanhemmat syvimmät huolenaiheet, ainakin jos lapsi ei syö tai nuku. Kumpaankin on olemassa hyllymetreittäin kirjoja ja tuhansittain hyväksi koettuja kikkoja. Lapset kun harvemmin tulevat käyttöohjeitten kanssa. Moni näistä kauniista ajatuksista, kirjojen neuvoista ja kikkakolmosista on tullut heitettyä romukoppaan kyynelten siivittämänä.
Esikoiseni opetti
minulle etteivät kaikki lapset nuku. Ne eivät nuku vaikka kaikki kaksisataa
erilaista unikoulua on käyty läpi, ne eivät aina nuku vaikka neuvolan ohjeissa
kuinka kerrotaan että lapsen tulisi nukkua kymmenen-kaksitoista-viisitoista
tuntia vuorokaudessa. Minun lapseni ei nukkunut, ja silti se kasvoi ja kukoisti
– omalla tavallaan. Se ei nukkunut päivällä eikä yöllä, ei perhepedissä, ei omassa sängyssä, ei sisällä, ei ulkona, ei melussa, ei hiljaisuudessa. Myöhemmin pojista toinen taas opetti että on myös oikeasti olemassa
sellaisia lapsia jotka nukkuvat viisiviikkoisesta seitsemän tunnin yöunia ja
silti posottavat parit kolmen tunnin päiväunet. Olin ällistynyt.
Sitten ne
kasvoivat eikä ketään enää kiinnostunut nukkuvatko ne vai ovatko
nukkumatta. Mitä enemmän ne teiniytyvät, sitä pidempään ne tuntuvat iltaisin valvovan
ja aamuisin nukkuvan. Minä olen se vanhempi joka antaa nukkua, moni potkii omansa
pystyyn aamuisin. Herään itse aikaisin, viimeiset kuukaudet ilman herätyskelloa
pandemian sekoittamassa unirytmissä seitsemältä. Aina seitsemältä – halusin tai
en. Mutta nukkuvaa lasta en herätä. Tyttäreni tuntuu nyt nukkuvan pois kaikkia
niitä varhaislapsuuden unettomia öitä ja päiväunettomia päiviä. Antaa nukkua
kun nukuttaa.
Esikoiseni opetti minulle myös etteivät kaikki lapset syö. Esikoiseni opetti minulle että hän on sitkeämpi kuin minä silloin kun hän on päättänyt olla syömättä. Viisi päivää uudelleen lämmitettyä pizzaa riitti. Kaikki lapset eivät opi maistamalla, yhdessä tekemällä tai iloisen näköisellä ruualla. Meillä maistettiin samaa ruokaa kymmeniä kertoja, tehtiin itse, tehtiin yhdessä, ostettiin kaupasta, leikattiin kukkien, eläinten ja sydämen muotoon. Syötettiin ja sormiruokailtiin. Ei syönyt. Nyt se on kaksitoista ja syö kaikkiea paitsi kalaa ja kananmunaa. Kananmunaa se ei syö koska sitä syötiin viikkokausia syömisterapiassa, kalaa se ei ole syönyt koskaan. Syömisterapia oli - näin jälkikäteen katsottuna - omanlaisensa kidutusmuoto. En tiedä auttoiko se, mutta ei tuo ainakaan vielä ole nälkään kuollut.
Pojista toinen syö salaatin
ja hedelmät koska niitä kuuluu syödä ja jos saisi valita, söisi päivittäin verisen pihvin, tai
ehkä hampurilaisen. Toinen taas eläisi porkkanoilla, kurkulla, tomaatilla,
salaatilla, marjoilla ja omenilla, kyytipojaksi vähän jättiläiskatkarapuja,
kylmäsavulohta ja sashimia, sillä hyvä. Pienempinä ne söi salaa toistensa
lautasilta, niin että yksi söi vihannekset ja toinen proteiinit.
Kolme lasta on
opettanut minulle ettei mikään neuvo päde kaikkeen ja kaikkiin, ei edes saman
perheen lapsiin. Pienet ihmiset kun ovat ihan yhtä ainutlaatuisia kuin me
aikuisetkin, täydellisen epätäydellisiä ja siinä missä me vanhemmat tuemme
lapsen kasvua ja luomme sille vakaat ja turvalliset puitteet on meidän
tehtävämme myös kasvatta heitä epätäydellisyyteen ja siihen ettei kukaan meistä
ole koskaan valmis. Onneksi voi aina halata, pyytää anteeksi ja yrittää
uudelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti