Siirry pääsisältöön

jaksaa, jaksaa, jaksaa... - päivä 80.




Kirjoitin ensimmäisen koronakirjoituksen maaliskuun 1. Siitä on nyt reilut kaksi kuukautta ja vaikka loppu ehkä jossakin häämöttää on sinne vielä pitkä matka. Eletään koronapäiväkirjan päivää 80.  aika ennen tuntuu kaukaiselta, haalistuneelta haaveelta. Arki on täyttä ja hyvää mutta mukana kulkee myös huoli, ei niinkään omasta perheestä vaan tutuista ja rakkaista pienyrittäjistä, heidän tulevaisuudestaan joka on vähintäänkin vaakalaudalla. Lemmikkitarvikeliike sulkee ovensa tänään, toistaiseksi, mutta tuleeko väliaikaisesta ehkä kuitenkin lopullista? Mun rakas parturini sulki ovensa jo jokunen viikko takaperin, lopullisesti. Paikalliset mikropanimot ja pikkuravintolat kitkuttelevat viikosta seuraavaan, myyden olutta ja ruokaa kotiin haettavaksi. Kuinka moni selviää kesäkuuhun? Jäljelle jää ikävä tuttuja kasvoja ja arkista jutustelua näitten ihanien ihmisten kanssa.



Kuukausi vielä. Ainakin kuukausi vielä ennen kuin päästään eteenpäin. Ennen kuin voidaan ihan oikeasti puhua piirikunnan avaamisesta. Kuukausi vielä ennen kuin saadaan taas tavata ystäviä kasvokkain, istahtaa kahvilaan tai minä pääsen toimistolle. Jos kaikki menee hyvin, kuukausi. Henkisesti on hyvä valmistautua odottamaan pidempään.



Haluaisin mennä puutarhamyymälään ostamaan kevätkukkia kuistille. Kaipaan jutustelua kaupan kassan kanssa ja ihmisten hymyjä jotka nyt ovat jossakin maskien takana. Haluan ostaa kaksi tai kolme pussia jauhoja kerralla, tahdon olla miettimättä tilausta tehdessäni mitä kaupasta saa ja käydä itse ostamassa mitä haluan. Kadehdin niitä jotka rikkovat sääntöjä ja olen samalla vihainen. Mieleni tekee huutaa että sinun takiasi me jatkamme tätä ikuisesti, sen takia että sinä et halua enää odottaa. En minäkään halua mutta odotan silti.



Kahdessa kuukaudessa elämästä on tullut virtuaalista. Työhuoneen seinällä valkotaululle on kirjoitettu lukujärjestys erilaisista nettipalavereista, virtuaalitapaamisista ja harrastuksista. Tättis tanssii meidän makuuhuoneessa viidesti viikossa, torstaina aamupäivällä makuuhuoneesta tulee karatesali ja kolmesti viikossa siellä tavataan terapeutteja. Koulutapaamiset on pojilla maanantaisin ja perjantaisin, tiistaisin matematiikan tukiopetus. Näin somessa meemin missä vanhemmista on tullut lastensa assistentti jotka pitävät kirjaa virtuaalitapaamisista, samaistun tähän.



En voi olla miettimättä jälkipyykkiäkin. Mitä tästä seuraa tälle meidän lasten sukupolvelle pitkällä aikavälillä? En tarkoita nyt niitä lapsia joiden elämä on ilmankin selviytymistä päivästä toiseen vaan puhun näistä ihan tavallisista lapsista, sinun ja minun lapsista. Minkälainen jälki heille jää tästä ajasta ja mitkä ovat ne pitkän aikavälin seuraamukset jotka näkyvät sitten joskus, vuosien päästä. Se kuinka paljon he tietävät antiikin kreikasta tai murtoluvuista on helppoa korjata sitten joskus kun kouluun taas palataan, henkistä traumaa on vaikeampaa nähdä. Vaikka perusturvallisuus on edelleen olemassa, on suojaa, turvaa, rakkautta ja ruokaa niin onhan tämä kuitenkin järkyttänyt myös sitä perusturvallisuuden tunnetta ja varmasti eniten niitten kohdalla joitten elämä ennen koronaa oli tasaisen turvattoman mielenkiinnotonta. Muista elävästi miten tammikuussa koulusta tuli kotiin kaksi poikaa jotka kertoivat mulle että Kiinassa on rutto ja me kuollaan siihen kaikki. Taisin vastata että höpöhöpö.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän