jaksaa, jaksaa, jaksaa... - päivä 80.

Kirjoitin ensimmäisen koronakirjoituksen maaliskuun 1. Siitä on nyt reilut kaksi kuukautta ja vaikka loppu ehkä jossakin häämöttää on sinne vielä pitkä matka. Eletään koronapäiväkirjan päivää 80.  aika ennen tuntuu kaukaiselta, haalistuneelta haaveelta. Arki on täyttä ja hyvää mutta mukana kulkee myös huoli, ei niinkään omasta perheestä vaan tutuista ja rakkaista pienyrittäjistä, heidän tulevaisuudestaan joka on vähintäänkin vaakalaudalla. Lemmikkitarvikeliike sulkee ovensa tänään, toistaiseksi, mutta tuleeko väliaikaisesta ehkä kuitenkin lopullista? Mun rakas parturini sulki ovensa jo jokunen viikko takaperin, lopullisesti. Paikalliset mikropanimot ja pikkuravintolat kitkuttelevat viikosta seuraavaan, myyden olutta ja ruokaa kotiin haettavaksi. Kuinka moni selviää kesäkuuhun? Jäljelle jää ikävä tuttuja kasvoja ja arkista jutustelua näitten ihanien ihmisten kanssa.

Kuukausi vielä. Ainakin kuukausi vielä ennen kuin päästään eteenpäin. Ennen kuin voidaan ihan oikeasti puhua piirikunnan avaamisesta. Kuukausi vielä ennen kuin saadaan taas tavata ystäviä kasvokkain, istahtaa kahvilaan tai minä pääsen toimistolle. Jos kaikki menee hyvin, kuukausi. Henkisesti on hyvä valmistautua odottamaan pidempään.

Haluaisin mennä puutarhamyymälään ostamaan kevätkukkia kuistille. Kaipaan jutustelua kaupan kassan kanssa ja ihmisten hymyjä jotka nyt ovat jossakin maskien takana. Haluan ostaa kaksi tai kolme pussia jauhoja kerralla, tahdon olla miettimättä tilausta tehdessäni mitä kaupasta saa ja käydä itse ostamassa mitä haluan. Kadehdin niitä jotka rikkovat sääntöjä ja olen samalla vihainen. Mieleni tekee huutaa että sinun takiasi me jatkamme tätä ikuisesti, sen takia että sinä et halua enää odottaa. En minäkään halua mutta odotan silti.

Kahdessa kuukaudessa elämästä on tullut virtuaalista. Työhuoneen seinällä valkotaululle on kirjoitettu lukujärjestys erilaisista nettipalavereista, virtuaalitapaamisista ja harrastuksista. Tättis tanssii meidän makuuhuoneessa viidesti viikossa, torstaina aamupäivällä makuuhuoneesta tulee karatesali ja kolmesti viikossa siellä tavataan terapeutteja. Koulutapaamiset on pojilla maanantaisin ja perjantaisin, tiistaisin matematiikan tukiopetus. Näin somessa meemin missä vanhemmista on tullut lastensa assistentti jotka pitävät kirjaa virtuaalitapaamisista, samaistun tähän.

En voi olla miettimättä jälkipyykkiäkin. Mitä tästä seuraa tälle meidän lasten sukupolvelle pitkällä aikavälillä? En tarkoita nyt niitä lapsia joiden elämä on ilmankin selviytymistä päivästä toiseen vaan puhun näistä ihan tavallisista lapsista, sinun ja minun lapsista. Minkälainen jälki heille jää tästä ajasta ja mitkä ovat ne pitkän aikavälin seuraamukset jotka näkyvät sitten joskus, vuosien päästä. Se kuinka paljon he tietävät antiikin kreikasta tai murtoluvuista on helppoa korjata sitten joskus kun kouluun taas palataan, henkistä traumaa on vaikeampaa nähdä. Vaikka perusturvallisuus on edelleen olemassa, on suojaa, turvaa, rakkautta ja ruokaa niin onhan tämä kuitenkin järkyttänyt myös sitä perusturvallisuuden tunnetta ja varmasti eniten niitten kohdalla joitten elämä ennen koronaa oli tasaisen turvattoman mielenkiinnotonta. Muista elävästi miten tammikuussa koulusta tuli kotiin kaksi poikaa jotka kertoivat mulle että Kiinassa on rutto ja me kuollaan siihen kaikki. Taisin vastata että höpöhöpö.