Kirjoitin
ensimmäisen koronakirjoituksen maaliskuun 1. Siitä on nyt reilut kaksi
kuukautta ja vaikka loppu ehkä jossakin häämöttää on sinne vielä pitkä matka. Eletään
koronapäiväkirjan päivää 80. aika ennen
tuntuu kaukaiselta, haalistuneelta haaveelta. Arki on täyttä ja hyvää mutta
mukana kulkee myös huoli, ei niinkään omasta perheestä vaan tutuista ja
rakkaista pienyrittäjistä, heidän tulevaisuudestaan joka on vähintäänkin
vaakalaudalla. Lemmikkitarvikeliike sulkee ovensa tänään, toistaiseksi, mutta
tuleeko väliaikaisesta ehkä kuitenkin lopullista? Mun rakas parturini sulki
ovensa jo jokunen viikko takaperin, lopullisesti. Paikalliset mikropanimot ja pikkuravintolat
kitkuttelevat viikosta seuraavaan, myyden olutta ja ruokaa kotiin haettavaksi.
Kuinka moni selviää kesäkuuhun? Jäljelle jää ikävä tuttuja kasvoja ja arkista
jutustelua näitten ihanien ihmisten kanssa.
Kuukausi vielä.
Ainakin kuukausi vielä ennen kuin päästään eteenpäin. Ennen kuin voidaan ihan
oikeasti puhua piirikunnan avaamisesta. Kuukausi vielä ennen kuin saadaan taas
tavata ystäviä kasvokkain, istahtaa kahvilaan tai minä pääsen toimistolle. Jos
kaikki menee hyvin, kuukausi. Henkisesti on hyvä valmistautua odottamaan
pidempään.
Haluaisin mennä
puutarhamyymälään ostamaan kevätkukkia kuistille. Kaipaan jutustelua kaupan
kassan kanssa ja ihmisten hymyjä jotka nyt ovat jossakin maskien takana. Haluan
ostaa kaksi tai kolme pussia jauhoja kerralla, tahdon olla miettimättä tilausta
tehdessäni mitä kaupasta saa ja käydä itse ostamassa mitä haluan. Kadehdin
niitä jotka rikkovat sääntöjä ja olen samalla vihainen. Mieleni tekee huutaa
että sinun takiasi me jatkamme tätä ikuisesti, sen takia että sinä et halua
enää odottaa. En minäkään halua mutta odotan silti.
Kahdessa
kuukaudessa elämästä on tullut virtuaalista. Työhuoneen seinällä valkotaululle
on kirjoitettu lukujärjestys erilaisista nettipalavereista,
virtuaalitapaamisista ja harrastuksista. Tättis tanssii meidän makuuhuoneessa
viidesti viikossa, torstaina aamupäivällä makuuhuoneesta tulee karatesali ja
kolmesti viikossa siellä tavataan terapeutteja. Koulutapaamiset on pojilla
maanantaisin ja perjantaisin, tiistaisin matematiikan tukiopetus. Näin somessa
meemin missä vanhemmista on tullut lastensa assistentti jotka pitävät kirjaa
virtuaalitapaamisista, samaistun tähän.
En voi olla
miettimättä jälkipyykkiäkin. Mitä tästä seuraa tälle meidän lasten sukupolvelle
pitkällä aikavälillä? En tarkoita nyt niitä lapsia joiden elämä on ilmankin
selviytymistä päivästä toiseen vaan puhun näistä ihan tavallisista lapsista,
sinun ja minun lapsista. Minkälainen jälki heille jää tästä ajasta ja mitkä
ovat ne pitkän aikavälin seuraamukset jotka näkyvät sitten joskus, vuosien
päästä. Se kuinka paljon he tietävät antiikin kreikasta tai murtoluvuista on
helppoa korjata sitten joskus kun kouluun taas palataan, henkistä traumaa on
vaikeampaa nähdä. Vaikka perusturvallisuus on edelleen olemassa, on suojaa,
turvaa, rakkautta ja ruokaa niin onhan tämä kuitenkin järkyttänyt myös sitä
perusturvallisuuden tunnetta ja varmasti eniten niitten kohdalla joitten elämä
ennen koronaa oli tasaisen turvattoman mielenkiinnotonta. Muista elävästi miten
tammikuussa koulusta tuli kotiin kaksi poikaa jotka kertoivat mulle että
Kiinassa on rutto ja me kuollaan siihen kaikki. Taisin vastata että höpöhöpö.
Kommentit
Lähetä kommentti