Siirry pääsisältöön

uupumus

 


Lasten kummitäti laittoi tekstarin: ”Mun mielestä tää loma olis voinut jatkua ainakin viikon vielä. En ole valmis palaamaan vanhemmaksi maanantaina. Entä sä?” Vastaan: ”Ihan hyvä saada joku kuri ja järjestys tähänkin taloon, mutta voi kun joku muu huolehtis sen toteutumisesta...”

 

Jossakin vaiheessa marraskuulla tajusin olevani uupunut. En sillä tavalla kliinisesti, vaan ihan vain väsynyt, loputtoman väsynyt. Olin väsynyt nalkuttamaan lapsille, kyllästynyt siihen että mulla oli joka päivä neljä tyyppiä joille piti laittaa ruokaa kun itse olisin ollut ihan tyytyväinen pariin voileipään ja lasilliseen viiniä. Pyykkivuori kasvoi kasvamistaan ja minä haaveilin vain rauhasta olohuoneen sohvalla. Olin stressaantunut ja kiukkuinen kuin aamukohmeinen herhiläinen, tai lomantarpeessa oleva äiti. Sanoin Freddellekin että voisin ottaa muutaman päivän koiran kanssa jossakin korvessa - ihan yksin. Sellaista vaihtoehtoa ei vain ollut saatavilla. Sen sijaan yritin hipsiä ulos talosta ajelulle ja portaista kuului taas kerran: ”Mihin sä meet? Saanko tulla mukaan?” - Tottakai saat rakas, tule vaan... Huokaisin hiljaa sisällepäin tietäen että nauttisin kuitenkin tyttäreni seurasta vaikka olinkin haaveillut yksinäisyydestä. Lenkillä kadehdin niitä jotka olivat parkissa tyhjän urheilukentän laidalla istuen autoissaan yksin minun kävellessä vaihtelevan valikoiman kanssa, mukana joko lapsi, lapsia tai Fredde. Jokaisen edellämainituista olin kuitenkin pyytänyt mukaan, ehkä maanitellutkin hetken, ihan itse.

 

Olen aina tarvinnut tilaa itselleni. Kaikkein raskainta pikkulapsivuosissa oli se oman tilan puute, se että joku oli koko ajan siinä - iholla - tarvitsemassa palasta minusta. Ehkä siksi ne vuodet ovat edelleen mielessä niin synkeinä. Sittemmin olen tarvinnut ne aamuvarhaisen hetket kun muut nukkuvat ja kiroillut katkerasti kun lastenhuoneesta syliin kömpii uninen pellavapäinen poika joka haluaa katsoa kissavideoita ja lukea uutiset. Rakastanut syvästi, rakastanut ja nuuskutellut unen tuoksua muistaen miten lähellä ollaan sitä aikaa kun kukaan ei enää tule syliin ja samalla kiroillut oman hetken menettämistä.


Lahjoituksia löytöeläinkotiin.


 

Yli kolmesataa päivää yhdessä. Yli kolmesataa päivää samoissa neliöissä. Yli kolmesataa päivää välipaloja ja lounaita kun kaikki mitä kaipasin oli hiljaisuus ja tilaa tehdä mitä minä itse halusin. Vähitellen en halunnut kovin korkealentoisia, halusin sohvan ja telkkarin.

 

Viimeisen viikon, sen ajan joulusta uuteen vuoteen, ne päivät siellä kummallisessa välitilassa, päivissä joita kukaan ei oikein laske olen ottanut itselleni tilaa. Sillä on ollut hinta joka kolkuttaa jossakin syvällä äitiyden omatunnossa, siellä missä aina muistaa että pitäisi paremmin ja enemmän mutta jostakin löysin itselleni armon. Ajatuksen siitä ettei maailma lopu jos ne syö aamiaiseksi muroja unohtaen maidon pöydälle, ettei sillä suuressa mittakaavassa ole merkitystä jos ne ei joululomallaan ulkoilleet ja me tehty perheenä kauheesti yhdessä kaikenlaista. Yhden viikon, kaksi poikaa on pelanneet aamusta iltaan ja niitten sisko on viritellyt jotakin videoita joista mä en ymmärrä mitään. Fredde on siivonnut kun se aina siivoaa ja minä, minä olen maannut sohvan nurkassa peiton alla ja katsonut telkkaria. Ahminut tv-sarjan toisensa jälkeen, paeten maailmaa tarinoihin jotka joku toinen on kirjoittanut ja siirtänyt minisarjoiksi olohuoneen seinälle.

 

Luulen että olen huomenna valmis kohtaamaan maailman. Tämän pienen maailman tässä kahdessa sadassa neliössä, laittamaan aamiaista ja lähettämään ne huoneisiinsa kouluun, kattamaan kaksi lounasta ja välipalan. Jaksan taas olla vanhempi. Olen valmis kohtaamaan sen suuremmankin, sen joka aukeaa oven ulkopuolella ja työsähköpostissa, aloittamaan vuoden 2021 - uudella innolla, akut ladattuina. Tänään vielä vähän lisää telkkaria, huomenna videopuheluita ja sähköposteja sinne ja tänne.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän