Läksyjen kannalta
tämä kouluvuosi on ollut tähänastisista helpoin. Tai sitten ei.
-Ootko tehnyt
läksyt?
-Mä teen ne
myöhemmin... mulla on aikaa tiistaihin saakka.
-Niin, niin, mutta
jos tekisit tänään osan ja vaikka ylihuomenna seuraavan olis kaikki tehty
ajoissa.
-Joo. Mä teen
vähän myöhemmin.
-Tänään on
konekirjoituspäivä.
-Joo. Mä teen
illalla.
-Nyt on ilta.
-No myöhemmin
illalla.
-Eiku nyt.
-Miks? Mä teen
kohta.
-Mitä jos tekisit
nyt vaan heti.
-Eiku myöhemmin.
-Kymmenen
minuuttia... laitan ajastimen. Se menee äkkiä.
-Eiku mä tee ihan
kohta.
Yllä oleva
keskustelu toistuu päivittäin ja lopulta on maanantai ja läksyt on edelleen
tekemättä. Keskustelun sävy muuttuu kun lapsi istuu keittiössä ja itkee ensin
sitä että mä olen ilkeä. Sitten sitä ettei kukaan ole muistuttanut läksyistä ja
lopulta sitä kuinka kohtuutonta on joutua tekemään läksyjä aka vastata neljään
itse laadittuun kysymykseen ja tehdä kymmensormijärjestelmätreeniä puolisen
tuntia.
-Mä en pysty
tähän.
-Pystyt kyllä.
-Miksi mun pitää
tehdä kaikki kerralla?
-No kun olet
lykännyt ja lykännyt.
-Mutta ei mulla
ole edes muistiinpanoja ja mistä mä voisin enää muistaa mitä kirjoittaa.
-Sitä varten sulla
on se pinkka niitä post-it lappuja illalla siellä sängyn vieressä että voi
tehdä muistiinpanoja.
-Mut mä unohdin
ekä nyt tiedä enää mitään.
-Et siis tee
läksyjä? Mä voin laittaa opettajalle viestin etten tehnyt läksyjä.
-No et laita!
-Tee siis ne
läksyt.
-Mä teen kohta.
-Ei vaan nyt. Tai
sitten jätät tekemättä.
-Miks mun pitää
AINA tehdä läksyjä. Miksei pojilla ole KOSKAAN läksyjä.
-On niillä. Ne
vaan tekee läksynsä jokaisena päivänä koulun jälkeen ja täyttä sen lokinsa ja
sit se on tehty.
-Mut miks niitten
ei tartte tehdä nyt?
-Kun ne on jo
tehty.
Nämä kaksi
keskustelua toistuvat meillä käytännössä päivittäin ja viikoittain. Viikko
toisensa jälkeen. Tilanteesta on puhuttu niin opettajan kuin erityisopenkin
kanssa. Tättikselle on tarjottu valmiita kysymyspohjia, jos se kysymyksen
laatiminen on se ongelma. Mutta kakanmarjat. Muija ei vaan halua tehdä
koulutehtäviään koska ei koe niitä motivoiviksi. Se valitsee itse lukemansa
kirjat ja lukee tälläkin hetkellä opusta rotusorrosta etelävaltioissa viimevuosisadan alkupuolella. Lukeminen ei ole se ongelma. Ongelma on se että sen
mielestä läksyt on turhia ja tyhmiä. Puhutaan lapsesta joka itse osaa
kahdeksanvuotiaana päätellä monia sellaisia asioita jotka tuottavat monille aikuisille vaikeuksia, abstrakti syy ja seuraussuhde ja looginen päätely kun kuitenkin ovat aika monimutkaisia asioita.
Jokainen maanantai
muistan sen naisen autististen lasten vanhempien vertaistukiryhmästä. Sen joka
kertoi kuinka sen aviomies käytännössä kantaa lapsensa koulubussipysäkille
jokaisena aamuna, koska lapsen mielestä koulunkäynti ei ole mielekästä. Niin. Meillä
on uhkailtu, lahjottu ja kiristetty. On vedottu järkeen ja logiikkaan. On oltu
ystävällisiä ja osallistuvia. Tarjottu apua, tehty yhdessä ja suututtu.
Tuloksetta. Järjellä ymmärrän ettei kahdeksanvuotiasta oiken voi jättää yksin
vastuuseen kotitehtävien teosta, mutta turhautunut lapsi minussa huutaa että
aivan se ja sama... jätä tekemättä, jää vaikka luokalle, mä pesen nyt käteni
tästä pelleilystä.
Meillä on kaksi
ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen, mutta käytännössä alakoulua on käyty
jo kaksi tai neljä vuotta; K-1-2-3. Varsinaista koulua edelsi kaksi vuotta
eskaria. Meidän lapsukaisista Ollipolli on ainoa joka kävi sen perinteisen
eskarin, kaksi muuta kävi eskarinsakin erityisopetussuunnitelman alaisina
integroidussa erityisryhmässä koulupiirin omassa esikoulussa.
Tämä on
ensimmäinen vuosi kun kenelläkään ei ole perinteisiä läksyjä – ollenkaan.
Jannut pitävät kirjaa lukemisesta ja satunnaisesti koulusta ilmestyy kotiin
jotakin mitä ei ole ehditty koulupäivän aikana tehdä. Kummankin pojan
lukuläksyt tulee tehtyä koulun jälkeen ja/tai illalla sängyssä ilman sen
suurempaa keskustelua. Ennen kuin läksyt on tehty ja tiskari tyhjennetty on
turha haaveilla peliajasta.
Mutta Tättis.
Meidän lapsi joka lukee kirjan illassa. Niin Tättis.
Kommentit
Lähetä kommentti