lauantai, marraskuun 16. - saako suuttua?

Tonttuperhe - kirjaimellisesti. 

Kolme lasta istuu aamiaispöydässä odottamassa mun häärätessä keittiössä. Pakkaan lounaita, keitän kahvia ja munia, pullat sulaa mikrossa, vasemman jalan varpaalla avaan jääkaapin ja vedän sieltä ulos jogurtit lapsille aamupalalle ja lounastarpeita eväslaatikoihin. Olen valvonut illalla liian myöhään tonttujavirkkaillen – oma vika – ja herännyt aivan liian aikaisin lapsen painajaiseen kykenemättä nukahtamaan sen jälkeen. Väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää työasiat ja kouluasiat ja laskut ja se että kahvinkeitin levittää kahvit puruineen keittiön tasolle. Pullat pöytään, ja ne jogurtit, ja hedelmiä ja kananmunia, ja kahvi sille joka juo kahvia... kuorin maanisesti kananmunia myös itselleni verensokerin laskiessa ja ärtymyksen noustessa samalla kun jupisen itsekseni jotakin siitä miten paljon helpompaa olis jos ne söis vaan muroja ja ostais lounaan koulusta.

Lapsi 1: mun kahvissa ei oo maitoo...

Lapsen äiti: ota jääkaapista, näethän että mulla on tässä hommat kesken.

Lapsi 2: voiks tätä pullaa lämmittää lisää.

Lapsi 1: tässä ei oo tarpeeks sokeria.

Lapsen äiti: ota lisää sokeria tai laita siihen kaakaota tai ihan mitä vaan ja ei, se pulla on nyt ihan jees.

Lapsi 1 nousee tuolistaan ja tulee kaivamaan kaakaota keittiön kaapista. Muistutan että se on sellainen lasipullo kun lapsella on kädessään leivinjauhe. Seuraavaksi se ottaa maustehyllystä purkin pippuria ja lukee sen etikettiä. Tässä kohdassa lapsen äiti tuuppaa lapsen syrjemmälle ja ottaa sen kaakaopullon sieltä kaapista. Sen joka oli siinä keskihyllyllä ihan edessä. Sen minkä takaa lapsi kaivoi leivinjauhot ja pippurit.

Lapsi 3: nää munat ei ole enää kuumia, en mä voi syödä näitä.

Lapsi 1: mulla ei ole lusikkaa.

Lapsi 2: mä en haluu syödä tätä. 

Käännyn ympäri ja sitten, sitten napsahtaa... ”On se nyt kumma että eteen kannetaan aamupalat ja lounaat ja mä en edes ole saanut kupillista kahvia eikä kellään ole TAASKAAN mikään hyvin. Pilalle hemmotellut paskiaiset, itsehän olen itseni tähän laittanut, ettei jumalauta osata edes lusikkaa hakea itse ja että munat on nyt kolme astetta liian kylmiä ja pullakin väärin lämmitetty...”

Koira siirtyy sivummalle tietäen että saa muuten oman osuutensa, parempi maastoutua ja esittää olevansa osa tapetin kuviointia. Lapsi 1 nousee, hakee lusikan ja tuijottaa kahviaan intensiivisesti, lapsi 2 pyytää anteeksi neljästi ja lapsi 3 nieleskelee kyyneleitä. Havahdun tilanteen naurettavuuteen. Otan kolmosen syliin ja pyydän anteeksi. Anteeksi että suutuin. Anteeksi että huusin. En olisi saanut... Kerron miksi olen niin äkäinen ja muistutan sitä jonka uneen heräsin ettei se ollut kenenkään vika, sellaista sattuu.

Minä huudan. Yritän kyllä olla huutamatta. Päätän etten hermostu. Lupaan itselleni etten anna työstressin tai unettoman yön vaikuttaa ja epäonnistun. Epäonnistun varmasti liian usein. Pyydän anteeksi ja yritän taas uudelleen. Aiheutanko peruuttamatonta vahinkoa lapsilleni? Toivottavasti en. Tuskin.

Meidän perhe on räiskyvä. Meillä huudetaan, itketään, nauretaan ja riehutaan. Täällä paiskotaan välillä ovia ja kiroillaankin kuin rantapirut konsanaan. Fredden saadessa puolimaanisen siivouskohtauksensa Tättis läimäyttää ovensa kiinni ja lukitsee sen huutaessaan samalla että pysy poissa täältä, tää on mun huone. Kun minä sanon yhdeksänvuotiaalle ettei se voi tai saa, se suuttuu, se huutaa mulle jalkaa polkien että se vihaa mua. Se on niin vihainen että karjahtelee ilman sanoja ja murisee välissä. Vastaan että saa olla vihainen, minä rakastan silti. Saa huutaa ja kiukuta, ei se haittaa. Minä rakastan silti. Myöhemmin istutaan sohvassa sylikkäin ja jutellaan. Kotona saa näyttää tunteensa ja suuttua. Toista tai itseään ei saa satuttaa, siinä menee raja.

Pitääkö vanhemman hillitä itsensä, olla aikuinen ja tukahduttaa ne itkupotkuraivarinsa? Entä lapsen? Eihän työpaikallakaan tai koulussa voi käyttäytyä miten tahansa. No ei voi, ja juuri siksi kotona ei tarvitse mahtua raameihin.

Vanhemmalla on oikeus myös suuttua ja näyttää suuttumuksensa. Lapsella pitää olla sama oikeus. Olla inhimillinen. Olla rajallinen. Sen jälkeen sovitaan. Jokainen meistä tarvitsee turvallisen paikan tuntea ne isot tunteet, kiukutella kun kiukuttaa, suuttua kun suututtaa ja kokea edelleen olevansa rakastettu juuri sellaisenaan, tunteineen kaikkineen, epäonnistuneena ja paljaana. Vaikka näitten tunteitten paikka ei ole kaupassa, työpaikalla tai koulussa, niille on tilaa kotona, turvassa omien ihmisten kanssa. Toistaiseksi tämä on toiminut meillä hyvin.

Ihan kuten vauvoissa on niitä rauhallisempia ja temperamenttisempia on meissä vähän isommissa aivan samoin. On ihmisiä jotka eivät koskaan kiehahda ja sitten on näitä minun kaltaisiani jotka kiehahtavat jokaisena päivänä ainakin kymmenen kertaa. Olen vähän kateellinen niille viilipytyille jotka ovat aina hillittyjä ja hallittuja mutta tähän ikään mennessä olen myös oppinut ettei minusta koskaan tule sellaista. Minusta ei koskaan tule sitä vanhempaa joka ei ikinä huutanut lapsilleen tai sitä autoilijaa joka ei sadatellut ajaessaan. Minähän suutun jopa kopiokoneelle ja pölynimurille. Toisaalta pyydän yhtä vuolaasti anteeksi, lepyn ja nauran omille törttöilylleni. Kun lapsi sanoo että oot mutsi aika nuija, otan sanat vastaan ja aika usein naurahtaen totean että niin taidan olla.

Kolikon kääntöpuoli on se että meillä näytetään myös ne positiiviset tunteet. Halataan ja pussataan, rakastetaan yhtä rajusti kuin riidellään. Yksitoistavuotias tulee edelleen syliin, samoin ne yhdeksänvuotiaat pojat – ihan jokaisena päivänä ja monta kertaa. Minä rakastan sinua sanotaan usein. Olet ihana, hyvä ja taitava. Täydellinen juuri tuollaisena.