sunnuntai 11. lokakuuta 2015

ihan metsässä

mielenosoitus jälkiruuan puolesta

K:lla on keskimäärin aina huono päivä silloin kun me ollaan illalla menossa kylään. Se on tuskin sattumaa, vaan enneminkin esimerkki siitä miten vaikeeta sen on käsitellä odottamisen jännitystä ja iloakin. K:n maailma on parhaimmi8llaan sellaisena tasapaksuna. Niinpä sillä oli eilen pitkä päivä ja niin oli meillä muillakin. Kolmen aikaan iltapäivällä keskustelunaiheena oli pitääkö jannulle hankkia lastenvahti meidän muitten lähtiessä kyläilemään. Odotan puolittaisen kauhun vallassa joulua ja sen mukanaan tuomia hetkiä K:n kanssa. Saattaa olla että meillä laskee muutkin kun lapset minuutteja ja tunteja jouluaamuun.

Perjantaina löysin M:n vaeltamassa koulunpihalla yksikseen. Ruokavälitunti on pitkä – puolituntia – vallettavaksi yksin sateessa. Kaukaa katsottuna se näytti surkealta tihkusateessa ilman takkia. Kaappasin sen kainaloon, kysyin missä sen sadetakki on ja me juteltiin. Kysyin siltä onko se aina yksin välitunnilla, ja se vastas että vain silloin kun sataa. Muuten se on renkailla tai tangoilla. Kysyin onko se yksinäinen ja sain vastaukseksi pontevan ein. Silti poimin mukaani huolen.




Lauantaiaamuna me lähdettiin yhdessä Martan kanssa metsälenkille ja siellä, hurrikaani Ohon piiskatessa sadettaan meidän niskaan otin asian puheeksi uudemman kerran.Metsässä ja metsänpoluilla on hyvä jutella. Mä aina juttelin metsälenkillä kummitätini kanssa. Ne oli tärkeitä retkiä. Kerroin sille omista kouluvuosistani, siitä miten mua kiusattiin koulussa ja miten olin ihan oikeasti yksinäinen. Sanoin että mua huolestuttaa että se on yksin. Lähinnä siksi että pieni yksinäinen tyttö on helppo uhri kiusaajalle. M vastas et se tietää kyllä, ja ettei se oikeasti ole yksin. Se sanoi että ne usein leikkii ryhmässä; Elizabeth, Brianna, Lara, Olivia ja se. Senkin se sanoi että kiusaajat on sateella katoksessa ja siksi se voi nautiskella yksinolemisesta sadesäällä.

hurrikaani Oho pyyhkäisi meidän ylitse eilen

Täällä koulukiusaamista ei katsota kevyellä kädellä. Kukaan ei sano että pojat on poikia tai että sellaista elämä on. Kiusaamiseen puututaan ja siitä puhutaan, eikä kiusaaminen ole koskaan kiusatun syy. Silti maailma on raadollinen ja lapset julmia toisiaan kohtaan, osin siksi että ne on lapsia ja rehellisesti sanottuna aika urpoja. Meidän aikuisten tehtävä on opettaa lapsille pehmeyttä, armollisuutta ja lempeyttä. Meidän aikuisten tehtävä on opettaa lapsille erilaisuudensietokykyä ja sitä että pienemmistä ja heikommista huolehditaan. O:ssa näen potentiaalisen koulukiusaajan. Meillä on nollatoleranssi kiusaamiselle kotona. Valitettavasti näin ei ole kaikissa perheissä. Valitettavasti on niitäkin perheitä joissa toisen alaspainaminen ja poikien testosteronitäytteinen rinnanröyhistely on merkkejä vahvuudesta.



väsynyt Martta nukkuu ruokakomeron lattialla lenkin jälkeen



Tänään me tehtiin sama lenkki uudestaan. Aurinko paistoi ja me bongailtiin peuran ja karhun jalanjälkiä. Martta oppi hyppäämään puunrungon ylitse ja mun lenkkikavereilla oli mukanaan ninjasapelit. Halloweeninä meillä on kolme ninjaa. 

mun kolme ninjaa

1 kommentti:

  1. Musta on tärkeää, että lapsille puhutaan kiusaamisesta jo siinä vaiheessa kun ne on pieniä ja alkavat kanssakäymisen muiden lasten kanssa. Muita lapsia ei saa kiusata, eikä saa antaa kenenkään kiusata itseään. Rankkaa olla pienten lasten äiti ja miettiä, että kuinka he pärjäävät ja saavat luotua ystävyyssuhteita.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.