keskiviikko 13. syyskuuta 2017

yökylpijä ja muita



Kirjoituspöydän ääressä istuu pieni poika. Kuulen miten sen vihaiset jalat viuhtoo ilmaa tuolin alla kun sormet ei tahdo taipua kirjoittamaan: aaa jjj aaa jjj aaa jjj aj aj ja ja a ja ja ja ja aj aj aj... Kyyneleet silmissä se puuskahtaa ettei se edes tiedä missä kohdassa se on tässä harjoituksessa ja samassa se pyyhkii vahingossa pois kaiken sen minkä oli jo saanut tehtyä: jaa jaa jaa ajj ajj ajj jaj jaj... Minä pyyhin lempeästi pois suuret kyyneleet epätoivoisen lapsen silmistä. Istun tuolille ja otan lapsen syliin, ehdotan että tehdään yhdessä. Minä sanelen, hän kirjoittaa. Näppäimistö piirtää taas koneen valkoiselle paperille: ja ja ja aj aj aj a ja a ja jaa jaa... Lopulta se on valmis ja me lähetetään se opettajalle sähköpostitse. Saa mennä ulos leikkimään. Kaverit odottaa jo.

Havahdun unesta ja kuuntelen. Katson kelloa. On sydänyö, kello on kaksi ja voisin vaikka vannoa että kuulen veden kylpyammeessa, sen äänen kun kylpyvesi valuu pois ammeesta. Fredde nukkuu vieressä ja siinä välissä mutisee unessaan seitsemänvuotias. Lattialla patjalla nukkuu ilman peittoaan toinen mokoma. Kuuntelen epäuskoisena ja lopulta nousen, vedän peiton sen seitsemänvuotiaan päälle. Lattia on kylmä ja huoneessa tuoksuu viileä yöilma. Lasten kylpyhuoneen amme on tyhjenemässä. Tuijotan sitä hetken ja avaan Tättiksen oven. Tättis istuu sängyllä ja vetää yöpaitaa päälleen: ”Kävitkö sä rakas just kylvyssä?” – Joo, kävin. ”No mutta etkö sä kulta ole nukkunut ollenkaan? Tiedätkö mitä kello on?” – Olen nukkunut. Heräsin ja halusin mennä kylpyyn. Nyt mua nukuttaa taas... Kymmenen minuuttia myöhemmin tyttö nukkuu taas. Fredde kysyy multa unissaan missä kävin. Vastaan että Tättis kävi yökylvyssä ja mä heräsin siihen.  

Illalla sängyssä pieni mies nieleskelee kyyneleitään. Kysyn mikä sillä on hätänä ja se kertoo ettei se haluaisi mennä kouluun. Minä kyselen ja se vastaa. Kyselen uudestaan ja vannotan että sen pitää kertoa mulle ja se vastaa taas uudestaan ettei kukaan kiusaa ja että opettaja on tosi kiva ja että kaikki on muuten tosi hyvin, mutta että on vähän yksinäistä. Kysyn eikö se pääse mukaan leikkiin ja se vastaa että kyllä pääsee, muttei tykkää pelata palloa ja juosta. Halaan lastani ja huokaan. On rankkaa olla seitsemänvuotias poika joka ei pidä mistään fyysisestä.

Seuraavana päivänä pysähdyn työmatkalla koululla. Huikkaan ohimennessäni sihteereille että Tättis tulee kohta kouluterveydenhoitajalle ja kertoo olevansa sairas. Kumpikin kanslian naisista ymmärtää yskän ja vastaa naurahtaen; ai se alkaa taas. Se alkaa taas. Tättis sairastaa kun se ei halua olla koulussa.

Juttelen koulun uuden opon kanssa. Hyvässä lykyssä mies on täyttänyt 25, mutta epäilen että siihenkin on vielä vähän matkaa. Kysyn siltä haluaako se että täytän sen lomakkeen jossa ruksitetaan huolen kokoluokka ja tyyppi, lappunen on tarkoitettu oppilaille. Huoli on keskinkertaisen kokoinen, ei pieni muttei kovin suurikaan ja liittyy kouluelämään. Suljen oven takanani ja istun pöydän ääreen. Opo muistaa mut ja lauman siltä päivältä kun käytiin ennakkoon tutustumassa kouluun, se helpottaa asiaa. Me puhutaan seitsemänvuotiaan yksinäisyydestä. Me puhutaan siitä, että pakko niissä sadassa tokaluokkalaisessa on olla muutama muukin poika joka ei tahdo juosta ja pelata. Opo lupaa yrittää etsiä ne toiset samanlaiset lapset.

Aamulla se kieltäytyy nousemasta ja kääntää vaan kylkeään. Harkitsen nostavani sen pystyyn, mutta tiedän että se on valvonut jo monta yötä. Jätän sen nukkumaan ja lähetän jannut kouluun. Se tulee alakertaan kun palaan bussilta. Se syö aamiaiseksi kaurapuuroa ja leikkii Martan kanssa. Kysyn onko se valmis kouluun. Se vastaa olevansa sairas ja haluaa että mittaan siltä kuumeen. Ei ole kuumetta. Se haluaa että mittaan uudestaan. Lopulta olen mitannut kolmella eri mittarilla eikä kuumetta edelleenkään ole. Sanon uudestaan että on aika mennä kouluun. Se huutaa takaisin ettei mene. Se tömistää yläkertaan niin että lautaset ja lasit helisee keittiönkaapeissa ja paiskaa huoneensa oven perässään. Se on yhdeksänvuotias eikä sitä voi enää kantaa. Se täytyy saada kuuntelemaan. Fredde menee juttelemaan sille ja palaa takaisin alakertaan tyhjin käsin. Olen pakannut repun ja laittanut sille koulueväät. Fredde kysyy mitä tehdään ja vastaan etten tiedä. Menen vuorostani yläkertaan puhumaan lapselle joka itkee lohduttomasti sängyssä. Kysyn miksi se ei halua mennä kouluun ja se vastaa ettei se voi mennä koska on sairas. Muistutan sitä ettei sillä ollut kuumetta ja se kysyy voidaanko mitata vielä. Lupaan mitata kun vaatteet on päällä. Kuumetta ei ole edelleenkään. Tuuppaan tytön autotalliin Fredden kanssa. Nostan repun auton etupenkille ja avaan oven takapenkille. Kuistilla vilkutan itkevälle lapselle.

Iltapäivällä olen vastassa luokan oven ulkopuolella. Luokasta hyppii ulos säteilevä lapsi. Kysyn miten päivä meni ja se vastaa että hyvin se meni – tietenkin. Jätän kolme pikkuankkaani tekemään läksyjä käytävälle ja menen juttelemaan erityisopettajan kanssa. Me puhutaan aamun tapahtumista. Me puhutaan siitä miten iso muutos on kymmenen lasta lisää luokassa, ja miten rankkaa tää koulun aloittaminen aina on. Me puhutaan siitä miten sosiaaliset suhteet hakee uomiaan alkusyksystä ja miten enljäs luokka eroaa kolmannesta. Seuraillaan... Autossa kysyn lapselta voitaisko me mitenkään olla tekemättä aamuisesta tapaa ja se vastaa että joo. Kerron että mulla oli koko päivän kurja mieli, enkä haluais pakottaa sitä kouluun, mutta että koulunkäyminen ei varsinaisesti ole vapaaehtoista.


Ensimmäiset kouluviikot on rankkoja kaikille.  


2 kommenttia:

  1. Tätä se joskus on oli maan valuutta mikä hyvänsä. Toivottavasti seiska vee saa kavereita ja aamut muuttuvat aurnkoisiksi. Äidin sydämmestä se riipaisee niin syvältä.
    Mukavia koulupäiviä sinne teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä samaahan se, kaikkialla maapallolla. Kyllä tää tästä, jos kokemukseen on luottaminen , suttaantuu taas muutamassa viikossa.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.