sössötystä

Mulla on paljon lukijoita, joita ei kosketa erityislapsen vanhemmuus. Mulla on lukijoita, jotka seuraa blogia, koska heitä kiinnostaa elämä maailmalla, tai sisustus tai vaatteeta tai ihan vaan elämä yleensä, sellaisia joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tai suhdetta erityislapsen vanhemmuuteen, tai ehkä vanhemmuuteen ylipäätään. Sitten on ryhmä lukijoita joita se erityislapsen vanhemmuus koskettaa, ja jotka seuraavat blogia siksi että silloin alussa erityislapsi oli kirjoitusten keskipisteessä.

Meillä on edelleen ne samat, kahdesta kolmeen erityislasta. Samalla me ollaan monesti ihan tavallinen perhe, sellainen jossa on helppoa aina välillä unohtaa että lapsilla on lista diagnooseja. Sellainen jonka elämä on monessa ja monesti aika tavallista. Me ollaan kasvettu pois ajasta jolloin seinät ja ovet oli täynnä kuvallisia ohjeita. Me ollaan kasvettu pois ajasta, jolloin väkersin autossa post-it lapulle sosiaalisia tarinoita, kun ruuhkan takia jouduttiin kääntymään vasemmalle sen sijaan että ajettais suoraan. Me ollaan kasvettu ulos ajasta jolloin erityisyys oli läsnä aina, kaikessa ja kaikkialla. Osin varmasti siksikin, että me ollaan kasvettu sisään siihen erityiseen ja monesta erilaisesta asiasta on tullut ihan tavallisia.

Meillä nukutaan siellä sun täällä, eikä kukaan nuku ainakaan siellä missä pitäisi. Meillä on välillä sääntöjä jotka vaikuttaa jäykiltä, ja kun lauantaina onkin ihan mukavaa, me ollaan Fredden kanssa yllättyneitä. Keskimäärin kun lauantait on kamalia, sellaisia joina purraan ja riidellään, sotketaan ja riehutaan.

Vähintään kerran vuodessa saan kouriintuntuvan muistutuksen siitä, että meidän lapset on toisenlaisia. Ne on monesti parempia kuin se keskiverto, mutta toisaalta niillä on omat ja omanlaisensa haasteet. Se muistutus tulee jokavuotisessa erityisopetussuunnitelma palaverissa. Siinä samassa palaverissa, jossa kuulen lapsistani aina sellaisia asioita joita kukaan ei ole aiemmin maininnut. Kuulen ne silloin osin siksi etteivät ne ole tavallisessa arjessa ehkä ylittäneet koulun uutiskynnystä, tais siksi että amerikkalaiselle opettajalle on luontevampaa sanoa että kaikki menee ihan loistavasti, ja meillä on aivan mahtavat lapset.

Olen samaa mieltä. Meillä on kolme maailman ihaninta ja parasta lasta. Silti olisin ehkä mielelläni kuullut osan näistä asioista jo aiemmin, ehkä jopa viime vuonna.

Tänään aloitin aamuni palaverissa erityisopettajan opettajan ja rehtorin kanssa. Ensin mukana oli M:n ope, sitten K:n.

M:n ope kehuu M:n kykyä luokkahuonetyöskentelyyn. Se toteaa ettei se enää heittäydy lattialle, raivoa ja revi koulutyötään. Kohotan kulmiani sillä kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Opettaja jatkaa ja kertoo miten eilen M unohti syödä välipalansa pulistessaan, ja sitten se ei saanut sitä auki ja hetkeä ennen sitä kohtaa missä heitellään tavaroita se kokosi itsensä ja totesi opettajalle ettei sillä nyt oikeastaan ole väliä. M on kypsynyt.

Erityisopettaja peesaa ja sanoo että sosiaalistentaitojen ryhmässä M on alkanut luopumaan rutiineistaan. Niistä joista se on pitänyt tiukasti kiinni oli aihe, tapahtuma tai mikä tahansa miten tahansa. Tästäkin kuulen ensimmäistä kertaa. Tähän asti olen aina kuullut ja sen myötä luullut että M pärjää ryhmässä hyvin. Vasta tänään kuulen että sen on tarvinnut suorittaa ne rutiininsa ja rituaalit ennen kuin se on voinut osallistua.

Suurin muutos suunnitelmaan oli se mikä me ollaan nähty kotonakin, M:n koenumeroissa näkyy usein kyvyttömyys keskittyä isossa ryhmässä, ja suunnitelmaan lisättiin kokeen pienemmässä ryhmässä. Me puhuttiin ahdistuneisuudesta ja siitä miten se vaikuttaa osallistumiseen liikuntatunnille, me puhuttiin siitä miten yksi iso harjoituksenaihe on kyky keskustella ryhmässä, olla keskeyttämättä muita ja pysyä aiheessa.

Siinä vaiheessa kun reksi repesi nauramaan erityisopen kuvaillessa K:n impulsiivisuutta kauniilla kapulakielellä, tunnelma oli jo vähintäänkin rento, jollei se ollut sitä jo aiemmin. Jokainen pöydän ääressä olijoista kun tiesi ettei K kykene olemaan hiljaa jos tietää oikean vastauksen. Sitä harjoitellaan nyt oikein erikseen. Myöhemmin keväällä me palaveerataan uudestaan, koska on jo selvääkin selvempää että tuen tarve kasvaa eksponentiaalisesti ensi syksynä, ja siihen on syytä varautua suunnitelmin jo keväällä. Me kerrattiin jo olemassa olevia tukitoimia, pienryhmäopetusta, lupaa seistä opetuksen aikana ja lupaa syödä kynsien sijaan purkkaa. Me puhuttiin myös siitä että K:n on vaikeaa osallistua keskusteluun, että se mieluummin puuhailee omiaan.

Muistan taas tovin että mun lapsilla on diagnooseja. Autisminkirjo, asperger, ADD, ADHD, ahdistuneisuushäiriö...

Illalla ravintolassa Fredde näyttää mulle artikkelin johon se oli aiemmin päivällä törmännyt. Se tietää että mä nappaan siitä roimat kierrokset – etenkin tänään. On totta että tarkkaavaisuushäiriö on diagnoosi, jota ehkä jaetaan myös turhaan. On totta, että on olemassa lapsia joiden keskittymisongelmiin auttaa vanhemman läsnäolo, ohjaus ja aika. On totta, että on vanhempia jotka ulkoistavat vanhemmuuden... Risto Lappeteläinen kirjoittaa näistä.

Nappaan kierrokset koska on myös olemassa lapsia joiden tarkkaavaisuushäiriö on todellisuutta. Se ei johdu vanhempien laihasta vanhemmuudesta tai siitä ettei vanhemmalla ole lapselle aikaa. Se johtuu siitä että lapsella on neurologinen poikkeavuus, eikä sitä poista yhdessätekeminen, läheisyys tai harrastusten poistaminenkaan. Mun lapsilla ei juuri ole harrastuksia. Mun lapset saivat diagnoosinsa kauan ennen kuin palasin töihin, eikä mulla ollut taloudellisia paineita ennen töihinpaluuta. Mun lasten vanhemmuutta ei ole ulkoistettu. Olen läsnä ja olemassa. Olen läsnä ja olemassa vaikka teen töitä. Lapset hakee koulusta vanhempi, lapset lähettää kouluun vanhempi.  Luen iltasadun ja lapset nukahtaa vanhemman kainaloon, yksi mun ja kaksi Fredden. Meillä tehdään yhdessä ja pidetään kiinni kun on paha olla. Silti niillä on diagnoosit, silti on tarkkaavaisuushäiriö, on autismi ja on kehitysviivästymä. 

Kuulen korvissani sen tietyn ryhmän hyminän ja nyökkäilyn. Niitten jotka uskoo tarkkaavaisuushäiriön parantuvan läsnäololla, koska niin heilläkin. Niitten joiden lapset eivät tarvitse lääkitystä, vaan pärjäävät ilmankin, koska heillä läsnäolo ja kiinnipitäminen auttavat. Niitten joiden lapset ovat "parantuneet", oli se sitten keskimääräistä paremmalla vanhemmuudella, rakkaudella tai homeopatialla. Kuulen hyminän ja murisen - sössötystä. Lappeteläisenartikkeli antaa ymmärtää että tarkkaavaisuushäiriöt poistuisivat vanhemmuuden palauttamisella. Se on sössötystä. Olen vähintäänkin ärtynyt ja ärsytetty. Se kai oli tarkoituskin. Valitettavasti on myös niitä lapsia ja perheitä, joissa tarkkaavaisuushäiriö on muutakin kuin merkki hukkuneesta vanhemmuudesta.

#leppeteläinen #tarkkaavaisuushäiriö