Viimeisen yhdeksän
päivän kokemuksella palaan takaisin niihin viiteentoista kuukauteen kun olin
täysipäiväisesti töissä. Olen hämmentynyt. Mulla ei ole aavistustakaan miten me
ylipäätään selviydyttiin siitä ajasta, tai eihän me kai oikein selvittykään.
Kaikki oli jatkuvasti rempallaan. Toisaalta Fredden työkin on elänyt ja
muuttanut muotoaan, eikä sillä ole enää aikaa olla kodinhengettärenä. Se näkyy
nyt kaikkialla, paperipinoina pöydillä, pyykkikoreina pitkin yläkertaa. Kaikki
viisi kiukuttelee toisilleen väsymyksestä ja stressistä, ja Martta, Martta
kaipaa huomiota ja löytyy yöllä sängystä. Viime sunnuntaista mulla on ollut
migreeni – viisi päivää.
Me lasketaan
kaikki päiviä, tunteja ja minuutteja siihen että tää on ohi. Se tuntuu
hullulta, onhan maailma täynnä ihmisiä jotka käy töissä. Kävinhän mä itsekin
täysipäiväisesti töissä. Mutta just nyt, just tässä elämäntilanteessa ja meidän
perheen systeemeissä tää on kertakaikkisen toimimaton yhtälö. Vielä viikko niin
tästä on selviydytty. Elämä huutaa joustavampaa aikataulua...
Mutta onneksi on
kevät. Vaikka sade rummuttaa ikkunoihin herättää aamulla lintujen laulu ennen
herätyskelloa ja illalla sammakkojen kuoro toivottaa hyvää yötä. Myöhäisestä ja
kylmästä keväästä huolimatta narsissit kukkivat etupihalla ja aurinko lämmittää
silloin kun se suo meille pilkahduksen harmaan verhon takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti