Siirry pääsisältöön

eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla. 


Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!”

Elokuussa 2012


Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan. Odotin ja innostuin. Innostuin aina kun päästiin eteenpäin. Eteenpäin, oli se sitten terapiassa tai ihan omin voimin ja itsestään, osana luonnollista jatkumoa.


Heinäkuussa 2013

Toistaiseksi jokainen kehitysvaihe on ollut enemmän iloinen yllätys kuin karmaiseva vastoinkäyminen. Silloin kun on tarvittu omia harmaita aivosoluja siihen että on ratkaistu tilanteita oman jälkikasvun kanssa.

Heinäkuussa 2014


En ole koskaan väittänyt pitäväni pikkulapsista. Kuulun niihin ihmisiin joille lapsen ensimmäinen vuosi oli pelkkää selviytymistaistelua. Ensimmäisellä kierroksella haastavan autistisen vauvan kanssa, toisella kerralla kahden kanssa. Siinä oli jonkun tokaisema odotahan vaan kunhan... aika laiha lohtu, lähinnä teki mieli vetää litsari. Edelleen muutamaa vuotta myöhemmin, kun muitten syödessä päivällistä minä juoksin kolmen holtittoman kakaran kullannuppuni perässä, tai huokasin etten edelleenkään saa nukkua, ja joku muistutti ongelmien kasvaessa lasten ikävuosien karttuessa, tuntuivat kommentit lähinnä vittuilulta. Siltä ne tuntuvat edelleen. Tottakai murrosikäisen törttöilyt, kännäilyt ja autoilu saavat vanhemman valvomaan sydän syrjällään. Se ei kuitenkaan pienennä minun murheitani kahden kuusivuotiaan ja yhden kahdeksanvuotiaan kanssa. Ihan yhtä suuria murheita ne on – koulukiusaaminen, lukemaanoppiminen, ystävyyssuhteet ja meillä erityislasten kanssa vielä sitten siihen liittyvät paljon isommat asiat. Minä kadehdin niitten teini-ikäisten vanhempien elämän vapautta, ne taas kaipaavat sitä aikaa kun joku kiehnäsi vielä kiinni kyljessä ja tarvitsi. Juuri nyt mun on vaikeeta uskoa että koskaan, että ikinä, että milloinkaan kaipaisin takaisin siihen aikaan kun jonkun piti koko ajan olla iholla. En pidä vauvoista. En pidä pikkulapsista. Mun mielestä näistä tulee vuosi vuodelta parempia.

Rannalla vappuna 2015


Mitä sitten tulen kaipaamaan näistä vuosista. Vaikka kuinka nukun huonosti, niin sitä että ne kömpii yöllä viereen. Vaikka toisinaan sitä epäilenkin, niin jotenkin uskon ettei ne sellaisina kuusitoistakesäisinä enää nuku meidän kanssa – aika näyttää. Kaipaan sitä kun ne aamulla tulee syliin unen tuoksuisina, ne tulee vielä. Kaipaan vielä sitä että ne haluaa syödä aamiaista mun kanssa, että ne tilaa muroja ja munakokkelia vaahterasiirapilla tai ketsupilla. Haluan uskoa että vuosian saatossa ne kasvaa ja itsenäistyy, että ne lähtee lentoon ja jos teen asiat oikein ne aikanaan palaa takaisin istumaan syliin ja syömään aamiaista.

Elokuun 15. 2015



Täällä kaikesta – siis niistä haasteista - sanotaan että se on vain vaihe, se on vain vaihe, ja se menee ohitse – ”This too shall pass.” Ja niinhän se on, ja niihin sanoihin takerrun vanhemmuuden synkkinä epätoivon hetkinä, sydänyön syvimmässä pimeydessä kun olen menettämässä uskoa itseeni. Silloin kun kukaan ei saatana nukkunut. Silloin kuin syötin kahta alle vuodenvanhaa sadetakissa. Silloin kun pyyhin salaa kyyneleitä päivälliskutsuilla ja kaduin koskaan poistuneeni kotoa. Toistaiseksi se on toiminut, ja toiminee jatkossakin. Tulee suvantoja, tulee myrskyjä, ja niin sen kuuluu ollakin. Lopulta miistä kasvanee ihmisiä – toivottavsti. Just nyt mun mun kahdeksan ja kuusivuotiaat riitelee yläkerrassa – taas – eteenpäin, sanoi mummo lumessa.  

Viinimatkalla 2016 - viisi päivää sitten
Onneksi, onneksi ne kasvaa!

Kommentit

  1. Musta taas tuntuu, kun on vain nää kaks samanikäistä, että jokainen vaihe on ohi liian nopeasti. Ei oo oikeestaan vielä tullut mitään sellaista, minkä olisin odottanut menevän ohi, paitsi noiden erityishaaasteiden - mutta nehän ei just mene :) :( Mutta paljosta olen samaa mieltä silti.
    Isojen lasten isojen murheiden suhteen ajattelen, että niistä tekee monesti vaikeampia kohdata se, että ne ei ole mun valtapiirissä. Mä voin itse valita suhtautumiseni vauvan ja taaperon hankaluuksiin, mutta mitä enemmän itsenäisyyttä lapsille tulee tai pitäisi tulla, sitä vähemmän on enää kenenkään kannalta suotavaa puuttua vaikeuksiin. Ja se on mulle kontrollinhaluiselle ja omnipotentille äidille tosi vaikea paikka.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän