eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla. 

Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!”

Elokuussa 2012

Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan. Odotin ja innostuin. Innostuin aina kun päästiin eteenpäin. Eteenpäin, oli se sitten terapiassa tai ihan omin voimin ja itsestään, osana luonnollista jatkumoa.

Heinäkuussa 2013

Toistaiseksi jokainen kehitysvaihe on ollut enemmän iloinen yllätys kuin karmaiseva vastoinkäyminen. Silloin kun on tarvittu omia harmaita aivosoluja siihen että on ratkaistu tilanteita oman jälkikasvun kanssa.

Heinäkuussa 2014

En ole koskaan väittänyt pitäväni pikkulapsista. Kuulun niihin ihmisiin joille lapsen ensimmäinen vuosi oli pelkkää selviytymistaistelua. Ensimmäisellä kierroksella haastavan autistisen vauvan kanssa, toisella kerralla kahden kanssa. Siinä oli jonkun tokaisema odotahan vaan kunhan... aika laiha lohtu, lähinnä teki mieli vetää litsari. Edelleen muutamaa vuotta myöhemmin, kun muitten syödessä päivällistä minä juoksin kolmen holtittoman kakaran kullannuppuni perässä, tai huokasin etten edelleenkään saa nukkua, ja joku muistutti ongelmien kasvaessa lasten ikävuosien karttuessa, tuntuivat kommentit lähinnä vittuilulta. Siltä ne tuntuvat edelleen. Tottakai murrosikäisen törttöilyt, kännäilyt ja autoilu saavat vanhemman valvomaan sydän syrjällään. Se ei kuitenkaan pienennä minun murheitani kahden kuusivuotiaan ja yhden kahdeksanvuotiaan kanssa. Ihan yhtä suuria murheita ne on – koulukiusaaminen, lukemaanoppiminen, ystävyyssuhteet ja meillä erityislasten kanssa vielä sitten siihen liittyvät paljon isommat asiat. Minä kadehdin niitten teini-ikäisten vanhempien elämän vapautta, ne taas kaipaavat sitä aikaa kun joku kiehnäsi vielä kiinni kyljessä ja tarvitsi. Juuri nyt mun on vaikeeta uskoa että koskaan, että ikinä, että milloinkaan kaipaisin takaisin siihen aikaan kun jonkun piti koko ajan olla iholla. En pidä vauvoista. En pidä pikkulapsista. Mun mielestä näistä tulee vuosi vuodelta parempia.

Rannalla vappuna 2015

Mitä sitten tulen kaipaamaan näistä vuosista. Vaikka kuinka nukun huonosti, niin sitä että ne kömpii yöllä viereen. Vaikka toisinaan sitä epäilenkin, niin jotenkin uskon ettei ne sellaisina kuusitoistakesäisinä enää nuku meidän kanssa – aika näyttää. Kaipaan sitä kun ne aamulla tulee syliin unen tuoksuisina, ne tulee vielä. Kaipaan vielä sitä että ne haluaa syödä aamiaista mun kanssa, että ne tilaa muroja ja munakokkelia vaahterasiirapilla tai ketsupilla. Haluan uskoa että vuosian saatossa ne kasvaa ja itsenäistyy, että ne lähtee lentoon ja jos teen asiat oikein ne aikanaan palaa takaisin istumaan syliin ja syömään aamiaista.

Elokuun 15. 2015

Täällä kaikesta – siis niistä haasteista - sanotaan että se on vain vaihe, se on vain vaihe, ja se menee ohitse – ”This too shall pass.” Ja niinhän se on, ja niihin sanoihin takerrun vanhemmuuden synkkinä epätoivon hetkinä, sydänyön syvimmässä pimeydessä kun olen menettämässä uskoa itseeni. Silloin kun kukaan ei saatana nukkunut. Silloin kuin syötin kahta alle vuodenvanhaa sadetakissa. Silloin kun pyyhin salaa kyyneleitä päivälliskutsuilla ja kaduin koskaan poistuneeni kotoa. Toistaiseksi se on toiminut, ja toiminee jatkossakin. Tulee suvantoja, tulee myrskyjä, ja niin sen kuuluu ollakin. Lopulta miistä kasvanee ihmisiä – toivottavsti. Just nyt mun mun kahdeksan ja kuusivuotiaat riitelee yläkerrassa – taas – eteenpäin, sanoi mummo lumessa.  

Viinimatkalla 2016 - viisi päivää sitten

Onneksi, onneksi ne kasvaa!