Siirry pääsisältöön

kesähäät



On keskiviikko. Kesälomaa on jäljellä vielä 19 päivää liikaa. Kateellisena seuraan suomalaisten lasten kouluvuoden alkua. Kuvia ensimmäisistä aamuista, koulutiestä ja repuista. Ulkona on kuuma. Kesä on ollut meidän mittapuulla koleahko, mutta nyt siellä lämmin. Niin lämmin että sisällä ilmastoinnissa on kivempaa.




M ja viinikoira Bud


Kun kuuntelen menoa yläkerrassa ja erotuomaroin riitoja alakerrassa, rohkenen väittää että niitten on korkea aika palata kouluun. Ne on olleet yhdessä aivan liian monta viikkoa. Riitakerrointa siivittää myös lähestyvä muutos, tietoisuus epätietoisuudesta. Tulevat uudet opettajat, uudet luokkatoverit ja vaikka koulu ja sen rutiinit on tuttuja on muutos silti suuri. Perheessä jossa vessapaperimerkin muuttaminen johtaa kriisitilanteeseen, on suuret muutokset jo vähintäänkin käsinkosketeltavia.  Matka uuden alkuun tuntuu ikuisuudelta.







Aamulla työpöydän äärestä laitan meiliä Reksille, käytännössä anelen taas armoa, joko me saatais tulla käymään. Joko me saatais aloittaa laskeutuminen kouluvuoteen. Iltapäivällä makaan vällyjen välissä sairastamassa lasten pelatessa ännättä tuntia Minecraftia. Fredde tekee töitä kotoa, leiri on vasta ensi viikolla, ja mun päätä särkee sen verran että mulle on melko yhdentekevää että ne pelaa sen sijaan et tekis jotakin sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Seuraavat kaksi päivää ne saa pelata. Ensi viikon ne on taas leirillä. Me ollaan loppusuoralla... Mä otan muutaman lomapäivän viettääkseni ne viimeiset päivät ennen kolujen alkamista tavaten opettajia ja järjestellen asioita.  Listaan mahtuu vanhempainiltoja, silmälääkäreitä, synttäreitä.

jätskillä Walla Wallan keskustassa

M maistaa Merlota suoraan köynnöksestä





Eilen me tultiin lomalta. Takana on ihanat neljä päivää viinialueella viiniretkeilemässä ja kesähäissä. Me harkitaan yleensä vähintään kolmasti ennen kuin lähdetään ristiretkelle häiden kaltaisiin tilaisuuksiin tän kolmikon kanssa. Lähinnä koska aika ennen ja jälkeen on usein kohtuuttoman haastavaa saavutettavaan hyötyyn nähden, ja siksi me ollaan monta kertaa kiitetty kauniisti ja kieltäydytty. Tällä kertaa hääpari oli läheinen ja tärkeä, häät tutun kesälomareitin varrella ja kaikki vaikutti siltä että retkellä on hyvät mahikset onnistua.







Mun on pakko myöntää etten ole koskaan ollut yhtä hauskoissa häissä. Paria juhlittiin kolme päivää putkeen, tosin me roikuttiin mukana vain kahden päivän verran. Välissä käytiin viiniretkillä, jätskillä, lelukaupoissa ja prinsessan paratiisissa – kirjakaupassa. Kirjakauppa on osoittautunut ratkaisuksi myös autoiluun. Ei se mikään pohjaton ja loputon onnela ole, mutta sillä saa ostettua muutaman tovin aikaa jolloin neidin ei ole ihan pakko tukistaa edessä istuvia sisaruksiaan tai lyödä niitä tai huutaa niin että pojatkin rukoilee että se olis hiljaa. Matkoilla parhaiten pärjää O. Meidän tasainen Ollipolli. K:lla taas tahtoo mennä överiksi jäbän ollessa vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleen.








Vihkiseremonia on ohi. On kuuma. Niin kuuma että mun silkkimekon aluskangas on läpimärkä, siis niin märkä ettää siitä tippuu hikeä mun säärille, kun kävelen nurmikon ylitse kohti puutarhan coktailtarjoilua. Me ollaan istuttu nelisenkymmentä minuuttia suorassa auringonpaisteessa 40 celsiuksen lämmössä. Pelkäsin että pappi pyörtyy. Me haetaan Fredden kanssa drinksujen sijaan vettä, ja sit lisää vettä. M valittaa että sillä on huono olo ja käsken sen varjoon istumaan. Luotsaan sen sisälle ilmastointiin istumaan ja irvistän hääsuunnittelijalle joka yrittää häätää meidät ulos, yksi morsiusneidoista rientää avuksi ja sanoo happamalle naiselle et me ollaan perhettä samalla kun tuo M:lle kylmän pyyhkeen. 



Kohta me ollaan takaisin puutarhassa. Kuulen kuinka miehen ääni huutaa apua. M:n kirkas ääni kaikuu kaikkien ylitse kun se ilmoittaa että sen äiti osaa auttaa. Maassa makaa nelikymppinen nainen tajuttomana. Taputan poskea ja kaunotar avaa silmänsä. Kysyn ympäröiviltä ihmisiltä mitä tapahtui samalla kun jakelen komentoja ja taputtelen kaunottaren poskia ja kiellän naista sulkemasta silmiä. ”Jäätä... tuokaa jäätä!” Joku ojentaa kourallisen jääpaloja. Ei kun PALJON jäätä. Kokeilen naisen pulssia, lasken hengityksen  ja juttelen. Pyydän kahta herrasmiestä kantamaan kaunottaren sisälle. Paikalle rientää myös sulhasen työtoveri, joka on koulutukseltaan ensihoitaja. Lämpöhalvaus. Me aloitetaan raivokas viilentäminen ilmastoidun olohuoneen sohvalla. Jääveteen kasteltuja pyyhkeitä, pahoittelen menetettyä kampausta  ja meikkiä. Kyselen vointia, päivämäärää, nimeä ja muistikuvia tapahtuneesta. Pyydän ämpäriä ja nainen naurahtaa ettei hän ajatellut oksentaa, hymähdän että tää on tässä vaan varmuudeksi. Naisen puoliso tyrkyttää vesipulloa. Otan sen pois ja pyydän tilalle jääpaloja. Vähän kerrallaan, hiljaa hyvä tulee. Varttia myöhemmin alkaa raivokas oksentaminen. Kaunotar naurahtaa että mä olin oikeassa, me nauretaan yhdessä samalla kun jatkan viilentämistä. Kun tilanne on vielä tunnin jälkeen sama lähetetään potilas sairaalaan, nesteitä lähinnä, ja löihän tuo kuitenkin päänsä kaatuessaan.... Ihan vaan varmuuden vuoksi. Illan pimetessä saan kuulla että kaunotar on päässyt sairaalasta takaisin hotelliinsa.






Tällä retkellä me opittiin jotakin uutta meidän tyttärestä. Jotakin sellaista joka on tavallaan itänyt jossakin taustalla, mutta jolle ollaan lähinnä hymähdelty ja kuitattu se sillä että se on - lapsi. M on kasvosokea. M ei erota ihmisiä toisistaan eikä tunnista edes tuttuja ihmisiä väärissä ympäristöissä. Tää oli helppoa huomata kun häähumussa oli läsnä valtava joukko M:n tavallisessa arjessa mukana kulkevia ihmisiä, nyt vain juhlakampauksissa, meikeissä ja koltuissa. M:lla ei ollut aavistustakaan keitä nää ihan tuiki tutut ihmiset oli, sille ne oli morsiusneitoja ja sulhaspoikia, meidän handyman, naapurin Lisa ja Jamie ja moni muu. Autossa kysyin siltä onko sillä joku systeemi millä se tunnistaa kaverinsa, vastaus oli hiustenväri. Samalla retkellä varmistui myös että on tullut aika etsiä M:lle kongnitiiviseen psykoterapiaan erikoistunut terapeutti, jotta ahdistuksen purkamiseen löytyy vähemmän vahingollisia keinoja. Mä jäin miettimään että sekin on varmaan aika ahdistavaa, elää maailmassa joka on täynnä ihmisiä joita ei osaa erottaa toisistaan. 





Keskiviikkoaamuna kerron töissä mun seikkailuista ensihoitajana. Se oli mun eka kokemus työpaikan ulkopuolella. Tuntui jotenkin huikeelta että kaikki vaan seisoi siinä ympärillä tumput suorina kun niillä ei ollut aavistustakaan mitä pitäis tehdä. Yhtälailla tuntui huikeelta miten ne kaikki opitut asiat tuli jostakin selkäytimestä vaikkei niitä tavallisessa arjessa tule käytettyä yhtään mihinkään.





K haki morsmaikun tanssimaan




Juhlat jatkuvat pitkälle iltaan. Lauman näkemys oli että ne meinaa kaikki mennä naimisiin tässä samassa paikassa sitten kun ne on aikuisia. 




Kommentit

  1. Ihanat häät ja ihana reissu, onneksi menitte! Ja toimitpa sä hyvin.

    Meil on tota kasvosokeutta myös...oli aika kun ei tunnistanut edes isovanhempiaan jos tulivat "väärässä" paikassa vastaan. Vieläkin esim. kavereiden vanhemmat on ihan tuntemattomia. Kaverit kyllä tuntee nykyisin. Oon kysellyt mistä tunnistaa, niin äänestä, kävelytyylistä, liikkeistä, vaatteista, hiuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon jotenkin järkyttynyt että me ollaan näinkin pitkään vaan ajateltu että se johtuu siitä et se on lapsi. Nyt se oli jotenkin kouriintuntuvaa kun paikalla oli ainakin kymmenkunta sellaista ihmistä jotka sen olis pitänyt tunnistaa, mutta vieraassa ympäristössä, toisenlaisessa vaatetuksessa ja kampauksessa ei tytöllä ollut aavistustakaan siitä keitä nämä ihmiset oli.

      Poista
    2. Lapsen tt muuten huomas, että ei tuo koskaan katso ketään silmiin/kasvoihin. Ne jutteli siitä keväällä ja harjoittelikin vähän jonkun pelin kautta. Harjoittelu ei toiminut - ylipäätään terapiassa hankaluus on just se, kun on niin iso ja analyyttinen jo ja tajuaa mitä milläkin haetaan, eli vaikea toteuttaa luontevasti "leikin lomassa" kuten pienemmillä. Mutta keskustelu auttoi, tt mm. jutusteli, että yleensä ihmiset tykkää, että niitä katsotaan kohti kun ne puhuu, koska tulee tunne, että silloin muut kuuntelee. Että katseen suunnalla voi osoittaa kiinnostusta ja keskittymistä. Lapsi oli ihan uusien oivallusten edessä, selkeen kiinnostunut ja oikein janosi kuulla lisää. Ja otti myös käyttöön siitä jotain, alkoi katsoa kohti ainakin terapeuttia ja myös kavereita. Tiedä sitten, miten suuri osuus tällä on ollut kasvosokeudessa, ei se tietenkään kokonaan tilannetta muuta.

      Poista
    3. Meillä tt arvioi yhdeksi syyksi sen, ettei lapsi edes juuri katso ketään silmiin tai edes kasvoihin (ja tässä yhteydessä tajusimme, että ehkä lapsuusvuodet 1-7v vaikuttaa, kun asuttiin kulttuurissa, jossa silmiinkatsominen oli kiellettyä/haaste johonkin). Olivat sit harjoitelleet, mutta se ei oikein onnistunut, kun näin isolla ja anlyyttisella se ei enää mene "leikin lomassa" vaan se ymmärtää kyllä, mikä on juju. Paremmaksi osoittautui keskustelu asiasta. Tt selitti, että tuntuu oudolta, jos puhuu ja kuulija ei katso kohti ollenkaan, viesti tuntuu olevan et huomio menee muualle eikä jutut tai koko ihminen kiinnosta ollenkaan. Tämä oli lapsoselle ihan uutta tietoa, jota kuunteli todella kiinnostuneena. Ja tuntuisi, että kun sitä on nyt analyyttisesti ruodittu ja haarukoitu, niin on muuttanut käytöstään ja katsoo esim. kavereita. Tuntemattomia ei, mutta tuttuja katsoo. Kun itse puhuu, ei katso kuulijoita, koska ei kuulemma pysty keskittymään sanottavaansa silloin, mutta ainakin ottaa nyt kontaktia kun kuuntelee muita. Tuntuis, että sen myötä on myös alkanut paremmin tunnistaa ihmisiä, koska vaatteiden ja kävelytyylin perusteella se on kuitenkin aika hidasta :)

      Poista
    4. Onhan se mahdollista että tt on oikeassa, ja että kasvosokeus johtuu katseen väistämisestä. Tutkimusten mukaan 40% asperger ja HFA ihmisistä on kasvosokeutta, osassa tutkimuksista se on vielä yleisempää. Itseasiassa se on yleisempää kuin tunnesokeus, joka niin yleisesti yhdistetään autismiin. Ehkä siksi on vaikeaa tajuta miten se tuli meille vanhemmille niin puun takaa ja ihmettelen miten en aiemmin tajunnut asiaa.

      Meidän lapset on kasvaneet kulttuurissa jossa katsotaan silmiin. Silti meidän kaksi autistia väistää automaattisesti katsetta. Toinen hienovaraisemmin ja M sitten selkeämmin. Jossakin vaiheessa luin jostakin että se alituinen muistuttaminen silmiin katsomisesta itseasiassa heikentää lapsen kykyä omaksua sosiaalisia taitoja, koska siihen silmiin katsomiseen kuluu niin hirvittävästi energiaa ettei ehdi keskittymään niihin muihin finesseihin. Sen jälkeen me ei olla enää kauheesti patistettu katsekontaktiin muuten kuin tervehtiessä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi