Siirry pääsisältöön

nurjalla puolella



Ja sitten se loman toinen puoli... joku viisas sanoi joskus että riitelevistä sisaruksista tulee aikuisena läheisempiä. Tällä ajattelutavalla vois vaikka kuvitella että ne asuu yhdessä vaimoineen ja miehineen kommuunissa, ainakin lomilla.

Lomakuvia katsellessa paistaa aina aurinko, tunnelma on rento ja kaikilla on aina vaan kivaa. Tosiasiassa lomailuun liittyy muunkinlaisia elämyksiä. Moni pariskunta ottaa lomalla yhteen koko vuoden edestä, me tosin ei juuri olla harrastettu lomariitelyä, vaan riitaa syntyy ennemminkin mitättömistä asioista arjen tempoilussa. 



Koko perhe odottaa lomaa. Jokaisella perheenjäsenellä on mielessään se utuinen mielikuva siitä minkälainen on täydellinen loma, mitä sellaisella lomalla tehdään, puhutaan, ollaan ja syödään. Monelta herätään, ja milloin mennään nukkumaan.

Nämä toiveet eivät välttämättä – useinkaan – kohtaa edes sellaisessa ihan tavallisessa (neurotyypillisessä) perheessä. Entä sitten kun puhutaan perheestä jossa ollaan totaalisesti ”all over the board”? Ahdistaa, jumittaa, kiukuttaa, turhaannuttaa, sattuu, kutittaa, pelottaa, ärsyttää, nälättää, ei nälätä, janottaa, puhuttaa, kaipaa ääntä ja kaipaa hiljaisuutta. Miten tämä sovitetaan yhteen ilman että kaikilta menee hermot totaalisesti.



Vanhemmilta se vaatii lehmän hermoja, eikä nekään aina riitä. Se edellyttää sitä että ainakin yksi perheestä kykenee aina ajattelemaan vähintään neljä askelta eteenpäin, että ainakin toinen aikuisista muistaa miettiä mennyttä ja tulevaa ja laskea yhtälön a+b+c+d=n. Kerta toisensa jälkeen. Että osaa ajatella lapsen puolesta jo ennen kuin lapsi kykenee itse ilmaisemaan ajatuksensa, että pilli on vääränvärinen, ruoka liian kuumaa tai että jo takanaolevat tapahtumat kaipaavat tietä ulospääsyyn.

Meidän lomiin mahtuu aina myös vatsakipua, verille syötyjä kynsiä ja sormia. On päänsärkyä, unettomuutta ja paniikkikohtauksia. Mikään kun ei ole lomalla niin kuin aina, ja toisaalta lomailuakin pitää harjoitella. 

Silloin kun pojat oli vielä sellaisia vilkkaita taaperoita, ja niitten diagnoosit oli vielä jossakin kaukana tulevaisuudessa, hymähtelin ystävällisille kehotuksille lisätä niitten liikuntaa, ulkoilua ja aktiviteetteja... se luonnollinen väsymys katsokaas, se joka tulee siitä että leikkii puistossa, pelaa palloa tai käy uimassa, se sellainen väsymys. Sellaista meillä ei ole. Meillä kun käy niin että sen jälkeen kun laumaa on kävelytetty 16km, leikitetty puistossa ja pidetty pihalla neljätoista tuntia. Sen jälkeen meillä on meno sellaista että on kahdella aikuisella pitelemistä näissä tyypeissä.

Me liikuttiin jokaisena päivänä... 


Tai kun ratsastusretkeä on ensin jännitetty, ja sitten ratsastettu. Sen jälkeen mun tyttärestä kuoriutuu sen sortin kiusanhenki että siitä on syytä pysyä kaukana jokaisen joka haluaa nauttia päivästään. Valitettavasti meidän viiden on kuitenkin oltava kanssakärsijöitä jännityksen purkautuessa, ja kyettävä elämään se sangen hankalan nuoren naisen kanssa. Sen jolla on aina kivi kengässä ja kaikki huonosti. Sen jolle mikään ei ole tarpeeksi, ja vaikka ojentaisin sille koko maailman hopeavadilla, on se silti sitä mieltä että kaikilla muilla on asiat paremmin.

Tähän kun vielä yhdistää sen, ettei kukaan meidän lapsista erityisesti nauti helteestä. Ei ainakaan silloin kun se seuraa mukana myös sisälle ja pitää valveilla öiseen aikaan, voi vain kuvitella miten mukavaa meillä aina välillä oli. Mikä määrä hermoja tähän retkeen tarvittiin, ja kuinka monta kertaa perheen aikuiset uhkaili, lahjoi ja kiristi. Ja sitten taas laski ensin sataan, sitten tuhanteen ja lopulta sataantuhanteen.


Kuvissa paistaa aina aurinko. Kuvissa kaikki hymyilee ja kuvissa kaikilla on aina kivaa. Oli meillä oikeestikin kivaa, mutta mukavaa on päästä töihin ja kotiin lepäämään. 

Matkalla

Kommentit

  1. On kylla virkistavaa kuulla ettei kaikkien loma mene kuin Stromsossa taydellisia FB-kuvia selaillessa. Yhta juttua olen kylla miettinyt meidankin poikien kanssa, silla touhuilu ja liikunta aina johtaa korkeimpiin kierroksiin ja iltaisin kun itse kaadutaan sohvalle tai sankyyn aktiivisen paivan jalkeen on meno sita kovempi pojilla. Unenpaasta saavat kylla kiinni, mutta ennen sita pannaan talo pirstaleiksi mita aktiivisempi paiva on ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan kaikenlaisia lapsia löytyy kaikenlaisissa perheissä, mutta meillä kuten teilläkin fyysinen aktiivisuus vaan kasvattaa kierroksia sen sijaan että hidastaisi menoa.

      Olen ihan varma siitä että jokaisen lomalla on kaksi puolta, se vaan kuuluu esitellä sitä kiiltokuvaa.

      Poista
    2. Joskus toisinkin pain, meilla meni yli viikon leireilymatka paljon paremmin kun uskalsin odottaa. Ehka se etta oltiin jatkuvasti ulkona eika hotellihuoneessa tai kotona auttoi pitamaan pojat rauhallisena, ainoastaan pari aamua mellestivat teltassa niin etta pelkasin herattavan kaikki telttanaapurit, ja aina kun kaytiin jossain kaupungissa tai kaupassa totesimme etta metsassa on kylla paljon helpompaa heidan kanssa.

      Poista
    3. Me ei telttailla, niin en osaa sanoa tohon mitään omalta osalta. Tosin kumpikaan pojista ei ole erityisen ulkoilmaorientoitunut.

      Poista
  2. Meillä ei välttämättä arki ole yhtään sen hallitumpaa aika ajoin, joten oon päätynyt ajattelemaan et mieluummin sit reissaan ja "kärsin" ku vaan kärsin kotona 😂 Viime aikoina on ollut aika hillittyjä ja säyseitä matkakumppaneita, se kyllä aidosti kiristää jos osa lapsista on "kyllä äiti" -osastoa ja osa tätä kaoottista muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meilläkään, mutta sitä hallitsematonta arkea on silti helpompaa hallita kotona. Näppituntumalla väittäisin että ne riitelee vähemmän silloin kun ollaan tutuissa ympyröissä, ja ainakin silloin kun isosiskolla on mahdollisuus ottaa etäisyyttä kaksikkoon, ja toisinpäin.

      Ihan kaikkein tasaisinta meillä on kouluvuodenaikana arkipäivisin, silloin kun kaikki on ihan vaan tavallista, rutiininomaista ja ennakoitavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi