Siirry pääsisältöön

karkki vai kenties kuolema?




Mä katson vähän kateellisena muitten halloween kuvia tältä vuodelta. Meillä oli sit suunnitelmat jotka mureni sillä hetkellä kun yksi kolmesta peitti makuuhuoneen lattian oksennukseen eikä itselläkään nyt tottapuhuen ollut niin kovin hohdokas olo, mutta marttyyrina hyvänä äitinä olin ajatellut sit tarpeen vaatiessa oksentavani vaikka jonkun puskan juurelle pimeässä koska kyllähän karkit ja kepposet pitää päästä kiertämään – not. Ne kuvat olisin halunnut, olihan meidän Tättis niin täydellinen Evie yösinisinehiuksineen. 

Niitten hiusten värjääminenkin oli muuten ihan oma operaationsa maanantaina. Sininen hiusväri kun värjää kaiken mihin sattuu osumaan, mukaanlukien valkoiset kaakelit, kylpyammeen ja lapsen selän ihon. Ammetta ja kaakeleita suihkin valkaisuaineella, mutta lapsi oli hinkattava takaisin vaaleanpunaiseksi raa'alla voimalla. Ehkä sekin olis pitänyt valkaista?



Alakerran pettynyt kaksikko lähti kierrokselle naapureitten kanssa ja minä hoivasin sitä kaikken pettyneintä yläkerrassa. Sitä joka kyyneleitten välistä hoki vuorotellen ettei halua edes nähdä karkkia ja että on niin väärin ettei se päässyt kiertämään. Me vaivuttiin jonkinmoisessa horteessa sänkyyn arviolta viidentoista peiton alle kuumeen noustessa meillä kummallakin kilpaa. Alakerrasta kantautui aina väliin ovikellon ääni, kun joku ei suostunut uskomaan että sen kuistille jätetyn karkkivadin on nyt pakko riittää. Olis varmaan pitänyt laittaa oveen merkintä siitä että meillä on rutto, mutta sekin olis kai mennyt vaan juhlahuumorista, “Tervetuloa! Täältä saa kepposeksi oksennustaudin!” – Hehee... En oikeastaan jaksanut välittää edes siitä että tiesin ettei Fredde ollut muistanut sytyttää kurpitsalyhtyjä liittyessään sairastuneiden komeaan kavalkadiin.


Jos nyt laitetaan asioita vähän mittasuhteisiin niin ei tosiaan voi valittaa. Me ei olla mikään vatsatauti perhe ja meillä näitä pöpöjä vierailee harvakseltaan. Vain kerran se on käynyt koko perheen läpi ja se oli se surullisenkuuluisa kerta kun meillä oli kaksi kuivuvaa vauvaa, yksi taapero ja kaksi aikuista keittiössä odottamassa kuolemaa ja mä heittelin oksennusten päälle pyyhkeitä. Se oli kauheeta se, mutta niin on ollut vain yhden ainoan kerran. Se joka oksensi yläkerrassa sairasti ensimmäistä vatsatautia sitten sen kauhukerran, eikä sillä ollut mitään käsitystä siitä miten kurja tauti on kyseessä. Raukka oli täysin vakuuttunut kuolevansa, eikä siihen auttanut mun lupaukset siitä että se menee kyllä ohi. Niin että me ei olla mikään vatsatautiperhe. Siis sellainen joka kerää kotiinsa jokaisen liikenteessä olevan oksun. Näitä on meillä harvoin ja silloinkin aika valikoidusti. Tälläkin kertaa näyttäis siltä että kolmesta lapsesta vain yksi sairastui. On olemassa tutkimustuloksia joiden mukaan osa ihmisistä tosiaan sairastuu vatsatauteihin herkemmin kuin toiset. 


Mutta halloween kuvia meillä ei tältä vuodelta ole. Ei ole lapsia naamiaisasuissaan, ei ole karkkikasoja tai hymyileviä yhteiskuvia. Se oli tiistaina. Tänään on torstai ja mulla on lihakset edelleen niin hellänä että hengittäminenkin sattuu. Jäin kotiin tekemään töitä. Lapsi meni kyllä jo kouluun ja Fredde töihin, mutta toisaalta mä kävin tiistaina lääkärissäkin kun olin varma että mun selkä on lopullisesti tekemässä kuolemaa ja sain jopa lähetteen ortopedille. Selkäkipu kuitenkin parani mystisesti, joten tais vaan alkaa tauti sieltä heikoimmasta kohdasta – selästä. 




Kommentit

  1. Meillä sama! Tosin ei nyt. Mutta meillä L sairasti ensimmäisen vatsatautinsa viime vuonna, sitä ennen oli elämässään oksentanut vain kerran. Nyt kyllä tänä syksynä oli sellainen mystinen taudin pikauusinta just synttäreinä.
    Kun noi oli pieniä, I kolusi läpi vatsataudin per vuosi, mutta L ei koskaan saanut tartuntaa. Kun miettii, miten tiiviisti ne oli koko ajan toistensa kimpussa, niin aikamoinen ihme. Että todellakin uskon noihin tutkimuksiin :)

    Kurjaa silti että osui huonoon ajankohtaan. Hiukset oli niin hienot! Kauanko se väri pysyy?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi