ei sitä vielä kai varsinaisesti kiusata

Palaan aina säännöllisesti siihen hetkeen kun istuin vertaistukiryhmässä Tättiksen diagnoosin jälkeen. Olen kirjoittanut siitä ennenkin, ja kirjoitan siitä taas koska itseäni vastapäätä istuneen äidin sanat ovat niin syvästi porautuneet jonnekin muistikuviin. Muistan omat ajatukseni siitä ettei minun lapseni koskaan, ja samalla kuin varkain peläten että ehkä sitten kuitenkin. Nainen puhui lapsensa isästä rumasti, niin kuin joskus niistä entisistä puhutaan ja lopulta totesi tyttärensä olevan ihan samanlainen. Meillä se lapsi taitaa muistuttaa enemmän kuitenkin äitiään. Seuraavassa lauseessa kuulin miten lapsen isäpuoli koppaisee teini-ikäisen tytön olkapäälleen, kantaa sen olalla bussipysäkille ja vahtii ettei se karkaa koulubussista. Niin, palaan tähän hetkeen kun katson omaa tytärtäni. Teini-ikää lähestyvää nuorta naista, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä lasta josta nainen puhui.

Keskiviikkona koulusta tuli kotiin itkevä lapsi. Torstaina koulusta tuli kotiin hysteerinen, itkevä lapsi joka ensin itki, sitten itki ja hengitteli paperipussiin ja lopulta otti ahdistuslääkkeen. Perjantaina ei ollut koulua. Maanantaina se löi heti aamusta jarrut kiinni ja ilmoitti ettei tosiaankaan lähde enää koskaan kouluun. Asiaa selviteltiin sanoin, kuvin ja kirjoittamalla. Laitoin kouluun pitkän sähköpostin ja sen lopussa ilmoitin lapsen olevan kotona toistaiseksi. Pyysin pikaista tiimipalaveria.

Lapsi oli kotona maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Keskiviikkona se keskustelu käytiin uudestaan ennen koulua. Lapsi jäi kotiin. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan että vanhempi päättää meneekö lapsi kouluun vai jääkö kotiin. Enää en ole ihan varma. Olishan sen voinut kantaa, mutta tuskin sitä oltais vammoitta saatu kouluun saakka jos se olis ensin pitänyt kantaa autoon, köyttää kiinni ja lopulta kantaa taas autosta kouluun. Entä jos se karkaa? Kuinka paljon pitää pakottaa? Missä kohdassa pakottamisestakin tulee jo väkivallan muoto? Siitä ettei lapsen hätää kuunnella. Lapsi oli siis kotona. Ei lomalla, mutta ehkä hermolomalla. Aikaa käytettiin asioitten selvittelemiseen, ajatusten vaihtoon koulun kanssa ja tapaamiseen psykologin kanssa. Kyynelistä olis varmasti saanut kylpyammeen täyteen. Tarvittiin syliä ja läsnäoloa. Tilasin kirjoja ja puhuin niin koulun, Fredden kuin terapeutinkin kanssa.

Torstaina meillä oli palaveri koululla. Oppilaanohjaaja, erityisopettaja ja luokanopettaja. Tättis ja minä. Erityisopettaja avaa palaverin ja sanoo että Tättis on tärkeä, ja että he ovat kaikki olleet huolissaan kun Tättis ei halua tulla kouluun. Puhutaan siitä miten tärkeää koulunkäynti on ja erityisopettaja sanoo että heille on kaikista tärkeintä että koulusta saadaan sellainen paikka johon Tättis haluaa tulla. Välitunneilla ei ole pakko käydä jos se tuntuu mahdottomalta. Välitunnilla voi olla kirjastossa tai vaikka mukana opettamassa Kindereitä. Tättis lämpenee ajatukselle. Erityisopettaja muistuttaa että välitunneillakin pitää lopulta taas käydä, mutta Tättis saa määrittää tahdin. Tättis palaa kouluun torstaina ja torstai-iltapäivänä meillä on taas paljon kyyneleitä ja ahdistusta, mutta perjantainakin mennään taas kouluun. Olen helpottunut.

Kun lapsi tulee kotiin koulusta ja sanoo ettei kukaan puhu hänelle. Että hänelle nauretaan ja ettei paras kaverikaan usko enää hänen sanojaan, on se vanhemmalle aika tiukka paikka. Taistelen sitä vastaan kun ajatuksissani palaan omiin kouluvuosiini, muistan miten minua pidettiin outona, suljettiin ulkopuolelle ja käyttäydyttiin niin kuin mua ei oliskaan, paitsi jos siitä sai naurut. Yritän palata takaisin, muistaa ettei nyt olla mun lapsuudessa, ja samalla tarjota empatiaa ja tukea. Mut jätettiin yksin. Käskettiin pitää puolensa ja pärjätä. En pärjännyt. Olin koulukiusattu. 

Osa minusta ymmärtää niitä muita lapsia. Tietää ettei Tättis ole kaikista helpoin ystävä. Mustavalkoinen ja jyrkkä. Empatiaan kykenemätön ja monesti itsekäs. Kyllä mä sen tiedän että se on outo, ymmärrän aikuisena ettei muut yhdeksänvuotiaat ymmärrä ja samalla haaveilen että maailma olis pehmeämpi. Halaan. Pidän sylissä ja kuuntelen. Tilaan monta kirjaa tyttöjen välisestä ystävyydestä. Vannotan lukemaan ne. Kerron omasta taustastani ja lupaan kulkea mukana sen sijaan että jättäisin yksin. Me selvitään tästä. Me opitaan yhdessä miten tää hoituu. Vakuutan Tättikselle että sosiaalista kanssakäymistä voi opetella ihan samalla tavalla kuin matematiikkaa. Muistutan että monelle muulle matematiikka on huomattavan paljon vaikeampaa kuin Tättikselle. 

Keskusteluissa selviää ettei tilanne ole niin vakava kuin alkuun näytti. On enemmänkin kyse tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen vaativista nyansseista. Siitä ettei ketään voi omistaa ja että meillä jokaisella on se oma tahto ja kaikkien mielestä oma idea tuppaa olemaan se paras. Ollaan kuitenkin tilanteessa jossa lapsi tarvitsee tukea sosiaalisiin taitoihin ettei siitä tule ihan oikeasti se jolle kaikki kääntää selkänsä ja joka suljetaan tylysti ryhmän ulkopuolelle. Täytyy kirjaimellisesti opetella olemaan parempi ystävä. 

Autistilla on vaikeuksia ymmärtää sosiaalista kanssakäymistä ja ennenkaikkea sen miljoonia vivahteita. Autistiset tytöt ovat noin keskimäärin parempia kopioimaan tovereittensa käyttäytymismalleja ja siten kätkemään autistiset piirteensä, siksi poikien autismi on usein näkyvämpää ja tytöt ovat usein lähinnä vähän omalaatuisia.

Kyllähän meille silloin jo aikanaan sanottiin että sosiaalisten taitojen kanssa tulee vaikeuksia kun lähestytään teini-ikää, että ne sosiaalisen kanssakäymisen nyanssit ovat vaikeita, ja että etenkin tyttöjen maailma on niin monimutkainen että väistämättä tullaan taas tilanteeseen jossa kaikki se terapia, kaikki opitut käyttäytymismallit ja kaikki se panostus ei vaan yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi joka koulutettiin tuntikausien terapialla osaamaan sosiaalista kanssakäymistä ei enää pärjäisikään ympäristössä joka vaatii sen että ymmärtää valtavan määrän nyansseja kommunikaatiossa. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sitä vähemmän mustavalkoinen on kommunikaation maailma ja mustavalkoisen mielen on hankalaa nähdä kaikkia niitä harmaan sävyjä.

Edit: Kirjoitus on julkaistu Tättiksen luvalla.