kirje uudelta rehtorilta

Siinä se on, harjakorkeudessaan.

Meidän uusi koulu, se uusi koulu siellä meidän kotikadun päässä, on noussut harjakorkeuteensa. Vähän matkan päässä rakennetaan uutta yläkoulua ja sekin valmistuu juuri parahiksi, silloin kun Tättis siirtyy yläkouluun. Meidän lapset pääsee uuteen ja hienoon, uuteen ja odotettuun. Uusia kouluja on odotettu vuosia, niistä on äänestetty ja äänestykset hävitty kirvelevän monta kertaa, mutta nyt, nyt ne vihdoinkin saadaan.

Me ollaan tiedetty jo siitä aamusta kun koulurakennuspäätös oli vaaleissa viimeinkin mennyt läpi, että meidän lapset menee uusiin kouluihin, monen muun kohdalla tuleva syksyn koulunaloituspaikka varmistui vasta viime viikolla. Olettaisin että valtaosin ollaan ainakin kohtuullisen tyytyväisiä, mutta toki on niitäkin joita koulurajojen uudelleen vetäminen kohteli kaltoin. Yksi niistä on ollut Tättis.

Tunnen myötätuntoa niiden kohdalla jotka asuvat tuossa pienessä vihreässä pläntissä.
Meidän koulun alue on se likaisenkeltainen oikealla laidalla. Vanha koulu on sininen alue. 

Siis mitä. Justhan mä sanoin että tätä on odotettu. Niin sanoin niin, mutta Tättis. Tättis ei ole odottanut. Tättis on tavallaan tiennyt ja samalla päättänyt olla menemättä. Osin syy on meidän vanhempien. Päätettiinhän mekin alunperin ettei Tättis siirry uuteen kouluun, että pojat menee ja Tättis jää vanhaan. Puhuin siitä rehtorinkin kanssa keväällä ja sain lupauksen ettei sen tartte mennä. Niinpä se on saanut möllöttää siinä ajatusmaailmassa ettei uusi koulu liikauta sen maailmaa mitenkään.

Syksyn ja kesän aikana me ollaan seurattu koulurajojen vetämistä, uuden koulun kasvua – siis ihan fyysistä kasvua – ja oman lapsen koulunkäyntiä. Lopulta me vanhemmat tultiin johtopäätökseen ettei uusi ympäristö ehkä sittenkään olis ihan huono vaihtari. Vanha koulu muuttuu uusien oppilaitten myötä ja moni opettajistakin siirtynee tähän uuteen ja kauniiseen, vastavalmistuvaan opinahjoon. Ja sitten on ollut sekin ajatus että vois olla hyväkin harjoitella uutta koulua vuosi, ennen kuin joutuu siirtymään uuteen kouluun ja vielä aineopettaja vetoiseen systeemiin jossa jokainen oppitunti on eriluokassa yläkoulussa. Ehkä se iso muutos vois tuntua pienemmältä jos sitä pääsee harjoittelemaan. 

Tapasin uuden koulun tulevan rehtorin ensimmäistä kertaa kesäkuussa, olin vaikuttunut. Reksillä oli mukanaan 3- ja 5-vuotiaat lapset, aviopuoliso ja lasten isovanhemmat uuden koulun peruskiven muuraustilaisuudessa. Reksi puhui siitä miten opetussuunnitelmaa muokataan niin että osa oppimisesta tapahtuu ulkona, hyödyntäen koulua ympäröivää metsää, maastoa ja kasvillisuutta. 

Uusi rehtori, sen lapset ja vanhemmat.

Tänä syksynä me ollaan vanhempina työstetty asiaa. Yhdessä lasten kanssa ja keskenämme. Lopulta pojatkin valjastettiin mukaan lobbaamaan siskoa uuteen kouluun. Siihen uuteen kouluun joka on ihan vieressä, niin vieressä että meidän etuovelta voi seurata lasten koko koulumatkan. Koulumatkan johon ei liity yhtään kadunylitystä.

Mutta Tättis on pysynyt kannassaan; ei, en mene.

- Olisit samassa koulussa poikien kanssa?

- Ei me leikitä koulussa kuitenkaan.

- Suuri osa sun koulutovereista muuttaa uuteen kouluun?

- Kukaan mun kavereista ei muuta.

- Voisit kävellä kouluun.

- En halua.

- Uusi koulu olis hyvää harjoitusta uutta yläkoulua varten.

- Hmmm... en halua harjoitella.

- Erityisope tuntee uuden erityisopen ja on sitä mieltä että sun pitäis ainakin harkita siirtymistä.

- En halua. En harkitse. En, en en... EN.

Kunnes lapsi takkinsa käänsi. Ai miten? No, uuden koulun uusi rehtori laittoi perheille sähköpostia. Kertoi itsestään ja koulusta. Järjesti uuden koulun nimeämiskilpailun ja listasi tukun tilaisuuksia tutustua uuteen kouluun ja sen opettajiin alkaen ensi maanantaista. Lapsi lukee sähköpostia. Lapsi on hiljaa. Lopulta lapsi sanoo harkitsevansa uuteen kouluun menemistä.

Seuraavana päivänä lapsi on päättänyt mennä uuteen kouluun.