maanantai 20. marraskuuta 2017

ostoskärrykaaoksessa



Ulkona sataa kaatamalla, niin kaatamalla että koulun läheltä on vettynyt maa antanut taas kerran periksi ja kaksi isoa kuusta on kaatunut tien poikki katkoessaan mennessään sähkölinjat. Koulussa ei ole sähköä, mutta hyvin noi pärjää täällä ilmankin, vanhanaikaisin menetelmin ja hätävalaistuksella. Ainakin niin kauan kuin ei ole kylmää. Päivä on ollut niin hämärä etteivät pihaan viikonloppuna viritetyt jouluvalot ole sammuneet koko päivänä, sillä hämäräkytkimen mukaan päivä ei koskaan tullutkaan.

Maljakossa tuoksuvat leikkokukkien sekaan ujutetut katajanoksat suorastaan maagisesti ja varpaita lämmittää pöydän alla torkkuva Martta.



Me ollaan Martan kanssa oltu liikkeellä kaikkien muiden kanssa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua kun ruokakaupat pullistelevat saumoistaan ja parkkiksilla käydään raadollista taistelua vapautuvista parkkipaikoista. On kuitenkin vasta maanantai ja puolipäivä, kiitospäivä on torstaina. Ladon kärryihin yhdessä muitten kanssa kanalientä ja makkarataikinaa. Vihannesosasttolla käydään kisaa yrteistä, karpaloista, omenista ja sienistä. Henkilökunta täyttää hyllyjä hätäpäissään samalla kun kaikki hupenee. Kaksi appelsiinia, villisienisekoitus, pussillinen porkkanoita... Voitaikinat ja leikkokukat päätän hakea kotikaupasta. Koiran rauhallisuus kaikessa hälinässä herättää muitten asiakkaitten huomion ja useampi kommentoi sitä mulle kysyen miten ihmeessä se voi pysyä kaikessa hälinässä niin rauhallisena. Vastaan kaikille että se on vähän niin kuin sen ammatti, olla rauhallinen silloin kun kukaan muu ei enää ole.

Aamun se on kuitenkin torkkunut kahvilan pöydän alla kun kahvittelin ja neuloin suomalaisten naisten käsityötapaamisessa. Aloittelin seuraavaa sukkaparia, jutustelin naisten kanssa ja lähdin myöhemmin kuin olin ajatellut. Ilman näitä viikoittaisia käsityötapaamisia en varmaan sais koskaan mitään neulottua valmiiksi.



Ruokakaupasta ajettiin silmälääkäriin. Silmälääkärissä Martta istui hämärässä huoneessa mun tuolin vieressä. Se vaikutti vähän hämmentyneeltä, mutta pysyi siinä missä pitikin. Mä olen käynyt Vanessalla siitä saakka kun muutettiin tänne meidän mäelle ja sillä on täysi työ hillitä itseään ettei halailis koiraa. Se tietää että Martta on Tättiksen avustaja, mutta on ilahtunut kun saa karvakuonon vastaanotolle. Silmät on ennallaan, ikänäköä, ei muuta. Samoilla laseilla voi jatkaa ainakin toistaiseksi.



Kotikaupassa törmään jatkuvasti tuttaviin ja mun pysähtyessä Martta istahtaa kärryjen viereen odottamaan että pääsen loppuun jaaritteluissa. Lopulta me ollaan kuitenkin matkalla takaisin kotiin. Auto täynnä ruokaa ja muuta kiitospäivään liittyvää. Laumalla on huomenna vielä kokonainen koulupäivä, keskiviikkona vain puolikas.


Voi miten odotankaan torstain juhlaa!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti