Siirry pääsisältöön

Tättis

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon.

Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun tehtäväksi jää rustata paperin alakulmaan vanhemman allekirjoitus. Mun tyttö. Iso ja osaavaa.

Se kurtistaa kulmiaan kun puhun sen kasvamisesta ja sivulauseessa palaan taas siihen että saa olla niin iso kuin jaksaa ja haluaa, eikä aina tarvitse olla yhtä osaava. Välillä saa olla ihan pieni ja tarvitseva. Silloin kun siltä tuntuu. Silloin se makaa mun sängyllä ja väittää ettei pääse sieltä pois.

Mä katson sen välitodistusta kyyneleet silmissä ja muistelen sitä lasta jonka kanssa juteltiin kuvakortein. Se lapsi tuntuu hetkittäin vieraalta, ja kuitenkin se aika oli ihan vasta. Sitten törmään videopätkään jossa käydään läpi autistisenlasten välituntikäyttäytymistä koskevaa tutkimusta ja tunnistan tuloksista oman lapseni - sanasta sanaan. Kun tutkija lukee esimerkkejään kuulen Tättiksen kertomukset koulupihan tapahtumista mukana-ulkona-mukana-ulkona... Muistan taas että haasteet kasvaa lapsen mukana muuttaen muotoaan.


Me istutaan kehityskeskustelussa ja väliarviossa opettajan kanssa. Tättis on kirjoittanut itselleen muistiinpanot ja esittelee koulutöitään arvioiden mitä olisi voinut tehdä paremmin, mikä meni hyvin ja korjaa ensimmäisen lukukauden tavoitteita heijastamaan välitodistustaan. Kommentoin fysiikan tehtäviä todeten että mä tein itse vastaavia 7:llä luokalla – 13-vuotiaana. Se meinaa lukea kevään aikana 10 kirjaa ja kirjoittaa niistä esseet. Moni asia mistä se puhuu muistuttaa mua ennemminkin lukiosta kuin alakoulusta.

Ei ole helpointa kasvaa monikkoperheen vanhimpana lapsena. Ei ole helpointa olla ikuinen kolmas pyörä kun sisarukset on toistensa parhaita kavereita, kaksikolla kun on ”built-in-best-friend” niitten opettajan sanoin. Ei ole helpointa olla kolmesta se ainoa tyttö. Siihen mahtuu paljon kyyneleitä, turhautumista ja elämän epäreiluutta.


Se on meidän Tättis, maailman paras ja ihanin. 


Kommentit

  1. Jotenkin hurjan hienoa ihan tuntemattomankin ihmisen lukea miten Tättis on kehittynyt, kun just eilen ja toissapäivänä luin läpi koko sen 100+n päivää autismin kanssa- blogin. Siitä, kun kaikki oli ihan alussa ja pojatkin vielä ihan pieniä, on bloginkin mukaan tultu ihan valtavan paljon eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihana kommentti! Kiitos! Aina välistä on tosiaan hyvä pysähtyä katsomaan miten pitkälle me ollaan päästy :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän