Siirry pääsisältöön

lämmin osanotto

Kuin renkaat vedessä suru koskettaa meitä aaltoina. Mitä kauempana keskipisteestä, sitä vaimeampi on kosketus mutta jokainen kerta aallon osuessa henki salpautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Minä tiedän että lopulta meidän muiden oma elämä palaa uomiinsa ja jatkaa eteenpäin. Yhtä kipeästi tiedän ettei siellä keskipisteessä ole paluuta yhtään mihinkään. Maailma on mennyt peruuttamattomasti rikki. Tulee aika kun on jatkettava eteenpäin, tulee se maailmankaikkeuden yksinäisin hetki sureville, se kun muut palaavat arkeen, jatkavat eteenpäin eikä itse pääsee eteenpäin. 

Niin kuin jokainen muukin, haluaisin sanoa jotakin lohdullista mutta sanat loppuvat kesken. Luen surunvalittelukortin toisensa jälkeen, palautan ne takaisin hyllyyn yksi kerrallaan todeten ettei niistäkään löydy sanoja. On vain latteuksia ja loppuunkuluneita fraaseja. Sen sijaan ostan maitoa, leipää ja voita ja vien ne surevalle. Laitan ne jääkaappiin.  Jääkaappi on jo täynnä ruokaa, jostakin syystä surevaa täytyy ruokkia, kai suojautuakseen omalta voimattomuudelta. Ojennan käden pöydän ylitse, nousen, silitän selkää kun en osaa muutakaan. Koti näyttää kukkakaupalta. En tuonut kukkia. Haluaisin tehdä jotakin, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Ei näin pitänyt koskaan käydä mutta elämän lanka on ohut.

Vien lapset kouluun. Haen lapset koulusta. Se tuntuu tärkeältä. Juuri nyt, haluan pitää ne lähellä. Katson niitä ja pyyhin taas kyyneleen. Lauma ei kysy mitään, ne tietää kyllä miksi. Kotona Tättis huomauttaa Freddelle että se on halannut sitä jo kolme kertaa enemmän kuin yleensä – ei meillä lasketa, samaan hengenvetoon se toteaa et se on ihan jees, että se ymmärtää kyllä. En ole koskaan ollut niin onnellinen siitä että muistin rakastaa maanantaina. Muistin olla kiitollinen ja onnellinen.











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi