keskiviikko 28. helmikuuta 2018

lämmin osanotto

Kuin renkaat vedessä suru koskettaa meitä aaltoina. Mitä kauempana keskipisteestä, sitä vaimeampi on kosketus mutta jokainen kerta aallon osuessa henki salpautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Minä tiedän että lopulta meidän muiden oma elämä palaa uomiinsa ja jatkaa eteenpäin. Yhtä kipeästi tiedän ettei siellä keskipisteessä ole paluuta yhtään mihinkään. Maailma on mennyt peruuttamattomasti rikki. Tulee aika kun on jatkettava eteenpäin, tulee se maailmankaikkeuden yksinäisin hetki sureville, se kun muut palaavat arkeen, jatkavat eteenpäin eikä itse pääsee eteenpäin. 

Niin kuin jokainen muukin, haluaisin sanoa jotakin lohdullista mutta sanat loppuvat kesken. Luen surunvalittelukortin toisensa jälkeen, palautan ne takaisin hyllyyn yksi kerrallaan todeten ettei niistäkään löydy sanoja. On vain latteuksia ja loppuunkuluneita fraaseja. Sen sijaan ostan maitoa, leipää ja voita ja vien ne surevalle. Laitan ne jääkaappiin.  Jääkaappi on jo täynnä ruokaa, jostakin syystä surevaa täytyy ruokkia, kai suojautuakseen omalta voimattomuudelta. Ojennan käden pöydän ylitse, nousen, silitän selkää kun en osaa muutakaan. Koti näyttää kukkakaupalta. En tuonut kukkia. Haluaisin tehdä jotakin, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Ei näin pitänyt koskaan käydä mutta elämän lanka on ohut.

Vien lapset kouluun. Haen lapset koulusta. Se tuntuu tärkeältä. Juuri nyt, haluan pitää ne lähellä. Katson niitä ja pyyhin taas kyyneleen. Lauma ei kysy mitään, ne tietää kyllä miksi. Kotona Tättis huomauttaa Freddelle että se on halannut sitä jo kolme kertaa enemmän kuin yleensä – ei meillä lasketa, samaan hengenvetoon se toteaa et se on ihan jees, että se ymmärtää kyllä. En ole koskaan ollut niin onnellinen siitä että muistin rakastaa maanantaina. Muistin olla kiitollinen ja onnellinen.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti