Siirry pääsisältöön

sen olis pitänyt olla Eemeli



Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen nukkuvan lapsen hengitystä. Se rohisee vielä vähän, mutta kortisoni on jo tehnyt tehtävänsä ja henki kulkee taas. Pimeässä näkyy ventolinepiipun ääriviivat, se on siinä varmuuden vuoksi. Huoneessa on kylmä koska ikkuna on sepposen selällään helpottamassa toisen unta ja meillä on kummallakin useampi peitto päällä. Joulukuussa kortisoni ei ehtinyt apuun ja oltiin sairaalassa. Tällä kertaa se ehti. Ei ole lääkäriä joka ei olisi kommentoinut jannun hengitystien rakenteellista ahtautta. Sitä on tutkittu väsymykseen asti... Hengitysteiden erikoislääkäri, hammaslääkäri, unispesialisti, yleislääkäri, korvalääkäri. Viimeksi asiaa kommentoi lastenneurologi sen aivotärähdyksen yhteydessä. Ongelma siitä tulee kuitenkin ainoastaan hengitystieinfektion yhteydessä.

Tänään se jää kotiin sairastamaan, mutta tavallisena aamuna mies vetää jalkaansa pillifarkut ja paidan, viimeiseksi silaukseksi tennarit ja pilottirotsi. Kaverit kulkee urheiluverkkareissa ja shortseissa mutta se ei paljon menoa haittaa.  Sen lempivaatekauppa on Zara, ikää miehellä seitseman vuotta. Se on aina pitänyt vaatteista. Mulla on kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia siitä kun se pukeutui sisarensa prinsessavaatteisiin parivuotiaana – koska ne oli nätimpiä ja kiiltävämpiä kuin poikien poliisivaatteet.

Ai miten niin mä olen syyllinen tähän?

Kentsun suhtautuminen koulunkäyntiin saa niin opettajan kuin erityisopettajankin repimään hiuksiaan. Viimeisessä tapaamisesessa opettaja sanoo taas kerran pojalle: Mutta kun mä tiedän että sä osaat. Mä tiedän ettei tää ole sulle vaikeeta... Voisit olla vielä paljon enemmän kun se mitä todistuksessa lukee. Kaikella rehellisyydellä, todistuksessa on kuitenkin lähinnä kaseja, mutta mä tiedän mistä opettaja puhuu.

Se tuo mulle matikan monisteen korjattavaksi. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin koska a) tehtävää ei luettu b) vastaus on vedetty hatusta c) vähennyslasku on laskettu yhteen tai toisinpäin. Me tehdään toinen kierros yhdessä.

”Jarvis has one dime and 3 nickels. Draw another way to show how much money Jarvis has.” – jannu on kirjoittanut vastaukseksi 25 senttiä. – Rakas, luitko tehtävän? Joo, se on kakskytviis 10+5+5+5. Miten niin se on väärin? – Mutta luitko tehtävän? Saanko lukea sen sulle? Toistan tehtävän pojalle jonka ärtymys paistaa kilometrien päähän sen silmistä, ja se vastaa taas että oikea vastaus on kakskytviis. Totean että joo, 10+5+5+5 on tosiaan 25, mutta kun tehtävänä oli piirtää vastaus kolikkona. Sama keskustelu toistuu jokaisen tehtävän kanssa... ”katso etumerkkiä!” – ai, katos, no joo sit se onkin 24 eikä 72.  Rakas, onko 4+4 oikeesti 12? - On se! “Onko? Pysähdy ja mieti.” – Eiku joo, sehän onkin 8.


Tämä sama lapsi saa koulusta palkinnon rehellisyydestään. Se saa tunnustuksen ystävällisyydestään ja avuliaisuudestaan. Sen opettaja suitsuttaa sitä miten hyvää esimerkkiä se näyttää luokassa muille oppilaille ja miten se on aina valmis rientämään apuun. Koko koulu tuntee Kentsun ja aina joku sanoo mulle miten ihana se on. Niinhän se on.

Kentsu on opettanut mulle ihan valtavasti vahemmuudesta ja se oli se lapsi joka karisti viimeisetkin ajatukset siitä että olen vanhempana jotenkin onnistuneempi, kun Tättikselle ei koskaan tarvittu lapsilukkoja kaapinoviin. Tiedäthän sen ajatusmallin, osasin opettaa lapselle mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kentsua ei edes lapsilukot pidelleet. Mies lähti liikkeelle reippaasti alle vuoden vanhana ja kiipesi ensitöikseen keittiön tasolle. Kävelemään se oppi vasta myöhemmin, mutta eihän kiivetäkseen tarvitse osata kävellä. Vuoden vanhana se hyppäsi kerrossängyn yläsängystä koska halusi lentää ja kun se ylettyi ulko-oven kahvaan, tehtiin talosta Fort Knox, sen jälkeen kun ajoin alastomana kadulla juoksevaa taaperoa takaa sen karattua ulos. Ensimmäisen kerran soitin myrkytystietokeskukseen sen syötyä useamman tuubillisen hammastahnaa... sinne katosi sekin ajatus että myrkytystietokeskukseen soittaa ne vanhemmat jotka ei pidä pesuaineita poissa lasten ulottuvilta, ei meinaan ollut käynyt mielessäkään että joku saattaa syödä hammastahnaa metrikaupalla. Kentsu sai mut myös ymmärtämään, että ihan hyvin joku saattaa nykäistä pullollisen kodinputkimiestä huiviin sekunnissa appelsiinimehuna – näin ei sentään onneksi käynyt. Sen sijaan mies siveli lasten kylppärin ensin vaseliinilla ja sitten kookosöljyllä, ja monen monta muuta. Tämä on se lapsi jota edelleen tartun olkapäästä parkkipaikalla tai katua ylittäessä.




Kentsu on meidän päivänsäde. Lapsi jota on helppo rakastaa. Aamulla se tulee alakertaan ja ottaa uuden päivän vastaan innolla. Uusi päivä. Uusi seikkailu. 

Tämä oli viimeinen kirjoitus kolmen kirjoituksen sarjassa. Edelliset osat voit lukea täältä:

Kommentit

  1. Tää kirjoitussarja oli ihana, tosi kiva lukea omat kirjoitukset kaikista teidän lapsista :)
    Kuulostaa siltä, että jos Kentsu olis koira, se olis joku happy go lucky- tyylinen spanieli jonka häntä heiluu ennen kun se edes herää kunnolla ja joka ottaa kaikki jutut vastaan satavarmana siitä että on ihan supersiistiä, eikä mikään voi olla kovin kamalaa. Eikä sitten ihan ehdi aina miettiä että voisko kuitenkin ottaa iisimminkin joskus :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just sellainenhan tuo on, se koiranpentu joka nukkuessaankin heiluttaa häntää.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän