Elliott Bay vs. Suomenlahti

Tartun sunnuntaiaamun kunniaksi Katan ihanaan pohdintaan siitä miten kovin erilainen omien lasten lapsuus on verrattuna siihen omaan, aika kaukaiseen kokemukseen. Olen aiemmin kirjoittanut omien lasteni maailmasta verrattuna ekpatriaattilapsiin, meidän kolmikko kun ei ole mitenkään erityisesti maailmankansalaisia vaan ihan yhtä amerikkalaisia kuin itse aikanaan kasvoin suomalaisena. Näiden kolmen kohdalla ei auta pohtia juurettomuutta sen enempää kuin ulkosuomalaisuuden vaikutusta heidän maailmankuvaansa ja kasvuunsa. Nämä lapset ovat siirtolaisperheen lapsia, syntyneet ja kasvaneet samassa paikassa, samoissa maisemissa, leikkineet samojen lasten kanssa siitä saakka kun leikkimään ylipäätään ryhtyivät, mutta miten heidän lapsuutensa eroaa 70-luvun suomalaisesta lapsuudesta, minun lapsuudestani?

Alkuun olisi järkevää ja mielenkiintoistakin miettiä minkälaista on kasvaa suomalaisena lapsena tänäpäivänä. Minkälaista on olla 2010-luvun lapsi Helsingissä? Miten se poikkeaa minun lapsuudestani? En tiedä, mutta varmasti aika paljon.

Kasvoin Etelä-Helsingissä. Varhaislapsuuteni vietin Katajanokalla ja vanhempieni avioeron jälkeen Eirassa. Olin kuusivuotias kun me muutettiin Eiraan. Teinivuodet me asuttiin Punavuoressa, josta sitten aikanaan löytyi myös ensimmäinen oma koti. Kasvoin kaupungissa ja asuin kerrostalossa... 5. kerros, 1. kerros, 4. kerros. Omat lapseni taas hädintuskin tietävät mitä eroa on kerrostaloasunnolla ja hotellilla sillä heidän maailmassaan talo jossa asutaan päällekäin on useimmiten hotelli. Niitten mielestä on huikeeta kuulla tarinoita elämästä kaupungissa; raitiovaunuista, puliukoista ja koulumatkasta kaupungin kaduilla.   

Äidillä oli toimisto samassa talossa kuin missä me asuttiin ja koulusta kävelin yksin kotiin. Alkuun kuljin koulussa yksin ratikalla, olihan koulu vielä Katajanokalla ennen siirtymistä Snelmannin ala-asteelle. Kotiin tullessa kurvasin toimiston kautta, katsomassa onko siellä ketään, monesti toimisto oli pimeänä ja ovi lukossa. Kotiavain roikkui kaulassa niin kuin kaikilla sen ajan kaupunkilaiskoululaisilla. Söin välipalaa yksin, luin Aku-Ankkaa, tein läksyt ja lähdin ulos tai kavereille leikkimään, kerran viikossa ratsastustunneille Ruskeasuolle. Kuljin yksin julkisilla pienestä ja oli suurta luksusta jos sain autokyydin harrastuksiin tai sieltä kotiin. Illalla pelotti kulkea Keskuspuiston läpi ratikkapysäkille. Me mentiin ryhmässä ja juostiin silloinkin, olihan puskat täynnä kaikenmaailman huru-ukkoja muutenkin kuin mielikuvituksessa.

Elliot Bay

Mä harrastin ratsastusta. Tättis käy partiossa ja kaikki kolme lauantaisin HipHopissa. Partioon Tättis jää suoraan koulusta. HipHop on lauantaisin. Lapset tuodaan ja viedään. Partiotoimintaan osallistun itsekin lähtemällä mukaan vaelluksille ja leireille. Ajatus siitä että omat vanhemmat olis olleet mukana harrastamassa tuntuu vähintäänkin absurdilta.

Vielä tämä kevät kouluun kuljetaan koulubussilla. Syystä jota en itsekään oikein osaa selittää, saatan lapset bussille aamuisin joko jalan tai autolla. Muutaman kerran viikossa ajan ne suoraan kouluun. Vaikka koulu on lähempänä kuin monen muun koulu, menisi aikuisellakin sinne kävellen tunti suuntaansa (5,3km). Iltapäivisin ne kävelee keskenään kaikkien muitten naapuruston lapsien kanssa bussilta kotiin. Ensi syksynä me saadaan meidän uusi koulu ja kolmikko voi kävellä kotoa suoraan kouluun ja sieltä iltapäivällä takaisin kotiin, uuteen kouluun menee jalan viitisen minuuttia ja matkaa on vajaat 400 metriä ilman yhtään kadunylitystä.

Tyynimeri.

Avaimia ei ole. Sen sijaan on oven tunnuskoodi ja hälyttimen koodi, niitä tosin harvemmin tarvitsee, onhan meillä miltei aina joku kotona kun lapset tulevat koulusta. Silloin kun ei ole, avaan niille oven etänä ja kytken hälytyksen pois päältä. Pisimmillään kolmikko on ollut koulupäivän jälkeen kotona keskenään puolisen tuntia. Tapaamiset kavereitten kanssa sovitaan vanhempien kesken muitten kuin lähinaapureitten kanssa. Lähinaapurissa leikitään pihalla ja soitellaan ovikelloja ihan niin kuin silloin ennen.

Suomenlahti.

Kesähuvila meillä oli Sipoossa meren rannalla, meidän lapset taas lomailee Tyynenmeren rannalla. Kaksi merta, aika erilaiset keskenään. Me matkustettiin, käytiin laskettelemassa ja Kanarialla, muta lähetettiin kesäksi tädin luokse Pariisiin tai kummilaan Vihtiin. Vihdissä oli kivempaa kuin Pariisissa. Meidän lapset lomailee ja matkustaa meidän kanssa, mutta maailmannähtävyydet on ainakin toistaiseksi korvautuneet paikallisilla viinitarhoilla ja Kalifornian auringolla. 

Meidän lasten kummut on vähän korkeampia.

Muistan kuinka kouluun kuljettiin viimassa ja pakkasessa, kerron lapsille tarinoita jäätyneistä silmäripsistä ja kuinka välitunnit peruutettiin elohopean tipahtaessa hyytäviin lukemiin. On meilläkin neljä vuodenaikaa, mutta talvivaatteena on sadetakki ja tennarit. Monella muullakin kuin meidän sankareilla jalassa shortsit kesät talvet. Niillä ei ole aavistustakaan siitä minkälaista on pukeutua kylmään säähän, silloin kun täällä on ihan julmetun kylmä, ollaan hädintuskin pakkasella ja sielläkin yleensä vain hetki aamuisin. Puuvillasormikkaat on näitten talvikäsineet ja niillä käyttöä yhden käden sormin laskettava määrä päiviä, eikä garderoobiin muutenkaan juuri kuulu kesä- ja talvivaatteita erikseen, lukuunottamatta muutamaa pitkähihaista paitaa ja toppatakkeja joita tarvitaan suomalaisesta näkökulmasta enemmän näön kun sään vuoksi. Toisaalta ihminen sopeutuu kulloiseenkin ilmastoon ja itse kuljen paksussa toppatakissa talvikuukaudet keskimääräisen päivälämpötilan ollessa jossakin kahdeksan ja kahdentoista välillä, mun lapsuuden keskiverto juhannussää. Helmikuun neljäntenä narsissien varret on liki kymmensenttisiä. Hortensiat puskee uutta lehteä ja pioneissakin on jo isot punaiset silmut. Eletään Länsirannikon talvea, kasvukausi kestää keskimäärin 300 päivää.

Kumpuilevaa maisemaa Vihdissä.

Vaikka suomalainen koulujärjestelmä on maailmankuulu, olen pitänyt tästä amerikkalaisesta enemmän. Toisaalta en koskaan käynyt itse sitä nykyistä suomalaista koulua vaan sitä koulua jossa jo varhain opin käsityöopettajalta etten osaa tehdä käsitöitä, liikunnanopettajalta että olen huono liikunnassa ja että kiusaamista nyt vaan tapahtuu. Olisin ehkä toista mieltä jossakin muualla, mutta täällä on on hyvä käydä koulua. Itse aloitin koulun 6-vuotiaana, kolmikko on aloittanut oman tiensä 3-vuotiaana. Ensimmäinen vuosi opeteltiin ryhmässä toimimista, sen jälkeen koulunkäynnistä tuli koulumaisempaa. Tähän toki vaikuttaa myös se että kaksi näistä kävi koulua ensimmäiset kaksi vuotta koulupiirin omassa eskarissa erityisopetuksessa. Vain yhdellä on kokemus siitä tavallisesta pre-schoolista.

Oma lapsuus ei ollut mitenkään mieleenpainuvan ihana. Se oli kai sellainen tavallinen helsinkiläislapsuus enkä koe että näitten kokemukset elämästä jäisi jotenkin vajaaksi niitten kasvaessa täällä. Niillä on omanlaisensa lapsuus ja kuten miljoonilla muilla siirtolaisperheitten lapsilla lasten ja niitten vanhempien kokemukset ovat keskenään erilaisia. Toisaalta ne kokemukset olis ihan yhtä erilaisia jos kolmikko kasvaisi Helsingin sijasta suomalaisella maaseudulla tai jos itse olisin kasvanut amerikkalaisen kaupungin keskustassa.