torstai 1. helmikuuta 2018

Ollipollin oppivuodet


Ollipolli on luokan superkakru tällä viikolla. Perjantaina se teki julistettaan antaumuksella ja selitti miten se aikoo viedä kouluun sitä ja tätä ja tota jotta voi kertoa luokalle itsestään. Torstaina vein sille lounaan kouluun ja istuin sen kavereitten kanssa järjettömässä metelissä ruokalassa. Join teetä, söin sämpylää ja yritin kuunnelle mitä ne jutteli keskenään – kolme poikaa. Ollipolli söi lohisushia ja joi palanpainikkeeksi vähemmän myrkyllistä versiota DrPepperistä, kaverit vähän kadehti sitä sushia, ehkä limuakin. Jossakin vaiheessa se kuiskasi mun korvaan että se tykkää enemmän sen tiistailounaista oppilaanohjaajan kanssa, siellä on vähemmän meluisaa.



Tämä mies on perheen nuorimmaisin – minuutilla – se syntyi sellaisena ryppyisenä vanhana miehenä, hyväviikkoisena, ja kokoisena keskosena. Se ei muistanut hengittää ja sokerit viipotti sinne ja tänne, mutta hyvinhän se voi. Mun lapsista ainoa joka oikeesti nukkui päiväunia, toppapuvussa vaunuissa – autotallissa. Rauhallinen ja helppo lapsi, joka nukkui käytännössä kokonaisia öitä alle kaksikuisena. 




Hymyili myöhässä, kääntyi myöhässä, ryömi myöhässä, konttasi myöhässä, jokelsi myöhässä, nousi tukea vasten... niin, myöhässä. Siinä missä ne kaksi teki kaiken ennen kuin kukaan osasi odottaakaan oli Ollipolli aina myöhässä ja eteni omassa tahdissaan. Yleensä juuri silloin kun oli syytä alkaa huolestua. Puhumaan se ei oppinut edes silloin, vaan vasta puheterapiassa. Ei tarvinnut osata kun tulkkeja oli kuitenkin talon täydeltä. Käveleminenkin takkusi. Vielä kolmevuotiaana se taapersi ja ihan liian usein kompastui tasaisella maalla ja lattialla. Silmälääkäri löysi lopulta syyn, mutta ei siitä liikkujaa ole silti tullut.



Se on pelimies. Se nyt vaan rakastaa pelata. Sellainen nörtin stereotypia, pitkätukkainen silmälasipäinen, ikäisiään pienempi ja laihempi joka kysyy onko pakko mennä ulos? Onko pakko leikkiä kenenkään kanssa? Onko pakko mennä synttäreille? Onko pakko puhua kenenkään kanssa? Se moiskauttaa mun poskelle pusun kun kukaan ei näe ja kertoo että isona siitä tulee – ei poliisi, ei palomies – Microsoftin työntekijä. Syntymänörtti. Nörttiyttä selittää myös sensorisen integraation häiriö. Mies ei pidä metelistä sen enempää kuin tilanteista joissa ärsykkeitä on liikaa.




Ensimmäisen kouluvuotensa se kävi lukiopetuksessa. Se kävi lukiopetuksessa koska se nyt aina vaan on vähän jäljessä eikä tosiaankaan ollut koulukypsä viisivuotiaana. Se olin sellainen taivaanrannanmaalari joka puhui ihan muista kuin muut. Sitten sillä todettiin ADD ja asiat muuttui. Koulunkäynti aukesi sille tokalla luokalla ja yhtäkkiä siitä tuli hyvä. Siitä tuli hyvä oikeastaan kaikessa. Niin hyvä että se yksi seiska todistuksessa kirvoitti kyyneleet pienen miehen silmiin. Perässälaahustajasta on kasvanut liki ysin keskiarvon mies joka opettaa broidilleen matikkaa.


Huikea lapsi. Mieletön huumorintaju. Meidän Ollipolli.


1 kommentti: