aika on aika kummallinen asia

Aika on aika kummallinen asia. Joku viisas oli kuulemma sanonut että päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Muuten ihan hyvä, mutta kun päivätkin on nykyään niin kamalan lyhkäsiä. Muistan kyllä miten pitkiä iltapäivät oli silloin kun lapset oli pieniä. Muistan miten tuijotin olohuoneen seinäkelloa ja laskin kuinka kauan vielä pitää kestää että saa toisen aikuisen kotiin ja kuinka musertavaa oli silloin kun se toinen ei tullutkaan koska työpäivä venähti tai liikenneruuhka jumitti. Silloin minuutitkin oli pitkiä ja hitaita. Silloin kulutin toisinaan aikaa vaeltelemalla tavaratalossa lasten kanssa koska en kestänyt enää olla kotonakaan. Ostoskärryihin ne sai ainakin sidottua paikalleen ja virikkeitä riitti hyllyrivejä kierrellessä. Ja sitten ne kasvoi ja aika alkoi kulkemaan yhä kiihtyvää tahtia.

Nykyään on aina maanantai tai perjantai ja usein sunnuntaina tuntuu ettei viikonloppua ollut ollenkaan. Usein arkisin tiputan lapset bussille tai kouluun ja seuraavaksi huomaan että kellohan on neljä ja ne on just taas kotona. Nyt on pääsiäinen vaikka vastahan oli joulu ja yhdessä henkäyksessä on taas kesä.

Trillium

Kevät soutaa ja huopaa niin kuin näillä meidän keväillä on tapana. Ensimmäiset kevätkukat kukkivat metsässä, narsissit ojentelevat kohden aurinkoa etupihalla. Viikonloppuna satoi lunta, huomenna saattaa olla helle. Kuka tästä meidän keväästä mitään tietää, ainakin se opettaa tietynlaista nöyryyttä kerrospukeutumisen lisäksi. Aamulla pieni mies kiukuttelee että miksi aina pitää olla sadetakki mukana koulussa; “no, kun sä rakas olet sattunut syntymään tänne missä vähintään ripsauttelee toista sataa päivää vuodessa. Siksi.” Jotain se mumisee kiskoessaan sinistä Helly Hansenia päälleen.

Muutama ilta sitten, hetkeä ennen unen tuloa laskin mielessäni että siitä on 30-vuotta kun Fredde kirjoitti ylioppilaaksi enkä mä juuri ole sen perässä. Vastahan mä seisoin aamunsarastuksessa Kaivopuiston kallioilla tuoreena ylioppilaana. Epävarmana, onnellisena, täynnä suuria unelmia joista yksikään ei ollut niin suuri seikkailu kuin elämä itse. Mun suuret unelmat oli pieniä, vaatimattomia, tavallisiakin. Mun piti muuttaa Ahvenanmaalle lastentarhanopettajana. Mennä naimisiin ja saada kolme lasta. Sitten muutin ihan toisen miehen mukana maailman toiselle laidalle eikä musta tullut ammattikasvattajaakaan. Kolme lasta sain, mutta silloin en tiennyt että siihen matkaan tarvittaisiin aikaa ja kyyneleitä. Tättis täyttää pian kymmenen. Kymmenen vuotta siitä kun meidän esikoinen syntyi. Se on ollut nopeat kymmenen vuotta ja pian vanhemmuutta on riittänyt yhtä kauan kuin matkaa siihen.

Melkein kymmenen.

Jos aikuisuus alkaa siitä kun täyttää kahdeksantoista, olen ollut aikuinen 28 vuotta. Niistä vuosista olen asunut yli puolet täällä. Se on kai aika pitkä aika. Tästä maasta on kasvanut minulle rakas sillä se on ollut minulle hellä. Täällä olen ollut onnellinen, tänne olen rakentanut elämäni. Aamulla autossa Tättis sanoo: ”Mama, listen to this... Minnä rrakkastan suklaa, koska se on niin hyvä.” Minä vastaan sille: ”Minä rakastan sinua kulta!”

Jannut teki hyönteisiä kouluprojektina. Aika hienoja tuli!