Tättis on tällä
viikolla ollut valvomassa koulunpihan aamuliikennettä. Maanantaina otin siitä
valokuvia kun se oli niin tärkeenä ja täpinöissään. Jannut oli vähän epäuskoisia,
onhan Tättis neljäsluokkalainen ja liikenteenvalvontaan pitää olla viidennellä
luokalla, mutta siellä se nökötti. Tiistaina Fredde kävi työmatkallaan
kurvaamassa pihan kautta, jotta Tättis sai pysäyttää sen ja ohjata
jalankulkijat suojatien ylitse. Me vähän hassut, ylpeät vanhemmat. Meidän
silmissä niin täydellinen – omalla tavallaan.
Keskiviikkona
törmäsin vähän tarkoituksella opoon ja erityisopeen. Erityisopea mä itseasiassa
yritin löytää kun opon toimisto oli tyhjillään ja pimeänä, mutta sain samalla
kerralla kiinni molemmat. Vähän nolona kysyin saisinko ihan hetken näin
erikseen sopimatta ja yllättäin ne molemmat sanoo että ehdottomasti, me kun
just puhuttiin Tättiksestä. Tavallaanhan se helpottaa asiaa, se että ne jo
puhui tytöstä, mutta samalla sai mut kipeästi oivaltamaan että ne lauseet ja
sivujuonteet ja rivienvälit joita olin kotona kuunnellut ja lueskellut, illalla
hieronut hartioita ja pyyhkinyt kyyneleitä oli epäilemättä olleet aiheellisempia
kuin mä ajattelin. Mä kyllä tiesin että oli draamaa, mutta lapsella on
toisinaan myös tarpeetonta dramatiikkaa ja draamantajua. Se mikä mun korvaan
oli särähtänyt, oli se puolihuolimaton lausahdus siitä kuinka hän ei mitenkään
taida ehtiä opon palaveriin ja miten nopeasti se vaihtui kyyneleisiin kun mä
tokaisin että opon palaveriin ei voi vaan jättää menemättä koska on muuta
tekemistä.
Niin että siellä
me istuttiin - opon toimistossa – opo, erityisope ja minä, Tättiksen valvoessa
liikennettä ikkunan toisella puolen. Minä kuuntelen tarinaa ja tapahtumia. Tunnistan
lapseni, ja olen taas kerran kiitollinen näille aikuisille siitä että
suunnitelma on jo olemassa, että nämä aikuiset eivät ole yhtä avuttomia tässä
kohdassa kuin minä, että ne osaa, että ne tekee ja että ne on jo ottaneet
kopin, ennen kuin edes ehdin pyytää.
Kun Tättis oli
pieni, oli sen autismi tavallaan näkyvämpää. Se oli puhumattomuutta, se oli
joustamattomuutta, se oli sukkajonoja koko talon halki ja tuntien raivareita. Vaikka
se oli puhumattomuutta se oli samalla äänekkäämpää, raivokkaampaa ja jotenkin
kokonaisvaltaisempaa. Siitä oli helpompaa saada ote. Rehtori muistelee edelleen
sitä aamua kun Tättis veti kilarit koulubussissa ja reksi istui sen kanssa
siellä juttelemassa tovin jos toisenkin. Vuosien aikana puhumattomuus on
vaihtunut puheeseen, joustamattomuudesta on tullut hienovaraisempaa ja
sukkajonotkin on vaihtuneet vähemmän näkyvään järjestämiseen, niitten omien
sisäisten sääntöjen mukaisesti. Autismi ei ehkä enää ole yhtä näkyvää ja
kokonaisvaltaista, mutta siellä se edelleen on ja sosiaalisten vaatimusten
kasvaessa siihen törmätään yhä useammin ja useammin.
Sosiaalisesta
kanssakäymisestä, keskustelun vivahde-eroista, vaikeudesta tunnistaa toisen
ihmisen tunnetiloja ja ihmisten välisen kanssakäymisen miljoonista eri sävyistä
on tämän kouluvuoden aikana kasvanut haaste. Tiedettiinhän me kai jollakin
tasolla että jossakin vaiheessa muiden sosiaaliset taidot ottaisivat erävoiton
meidän lapsesta, mutta maailma on julma meidän Tättiksen kaltaiselle nuorelle
eikä kymmenvuotiaitten maailma aina ymmärrä erilaisuutta.
Koulunpihalla
Tättis ajautuu konfliktiin toisensa jälkeen. Ei se riitele, mutta se pettyy ja
menee pois – kerta toisensa jälkeen. Se on monesti mustavalkoinen, sen eleet on
toisenlaisia, sen ilmeet ei aina vastaa tunnetiloja, eikä se aina ymmärrä sitä
mitä muut kohteliaasti sanovat. Verhottu loukkaus ei osu ja johtaa valitettavasti
vaan uuteen ja uuteen pettymykseen.
Jokainen
iltapäivä kun koulupäivä on mennyt hyvin, mä huokaisen helpotuksesta, olen
kiitollinen siitä ettei sen tarvinnut olla yksin. Ettei sitä tänään suljettu
ulkopuolelle koska se on joustamaton, kontrolloiva ja joskus näyttää
vihaiselta vaikkei olekaan.
Minä rakastan
sinua. Me rakastetaan sinua. Sinä olen meille tärkeä silloinkin kun maailma ei
ymmärrä sinua.
Kommentit
Lähetä kommentti