Siirry pääsisältöön

liikenteenvalvoja



Tättis on tällä viikolla ollut valvomassa koulunpihan aamuliikennettä. Maanantaina otin siitä valokuvia kun se oli niin tärkeenä ja täpinöissään. Jannut oli vähän epäuskoisia, onhan Tättis neljäsluokkalainen ja liikenteenvalvontaan pitää olla viidennellä luokalla, mutta siellä se nökötti. Tiistaina Fredde kävi työmatkallaan kurvaamassa pihan kautta, jotta Tättis sai pysäyttää sen ja ohjata jalankulkijat suojatien ylitse. Me vähän hassut, ylpeät vanhemmat. Meidän silmissä niin täydellinen – omalla tavallaan.

Keskiviikkona törmäsin vähän tarkoituksella opoon ja erityisopeen. Erityisopea mä itseasiassa yritin löytää kun opon toimisto oli tyhjillään ja pimeänä, mutta sain samalla kerralla kiinni molemmat. Vähän nolona kysyin saisinko ihan hetken näin erikseen sopimatta ja yllättäin ne molemmat sanoo että ehdottomasti, me kun just puhuttiin Tättiksestä. Tavallaanhan se helpottaa asiaa, se että ne jo puhui tytöstä, mutta samalla sai mut kipeästi oivaltamaan että ne lauseet ja sivujuonteet ja rivienvälit joita olin kotona kuunnellut ja lueskellut, illalla hieronut hartioita ja pyyhkinyt kyyneleitä oli epäilemättä olleet aiheellisempia kuin mä ajattelin. Mä kyllä tiesin että oli draamaa, mutta lapsella on toisinaan myös tarpeetonta dramatiikkaa ja draamantajua. Se mikä mun korvaan oli särähtänyt, oli se puolihuolimaton lausahdus siitä kuinka hän ei mitenkään taida ehtiä opon palaveriin ja miten nopeasti se vaihtui kyyneleisiin kun mä tokaisin että opon palaveriin ei voi vaan jättää menemättä koska on muuta tekemistä.

Niin että siellä me istuttiin - opon toimistossa – opo, erityisope ja minä, Tättiksen valvoessa liikennettä ikkunan toisella puolen. Minä kuuntelen tarinaa ja tapahtumia. Tunnistan lapseni, ja olen taas kerran kiitollinen näille aikuisille siitä että suunnitelma on jo olemassa, että nämä aikuiset eivät ole yhtä avuttomia tässä kohdassa kuin minä, että ne osaa, että ne tekee ja että ne on jo ottaneet kopin, ennen kuin edes ehdin pyytää.

Kun Tättis oli pieni, oli sen autismi tavallaan näkyvämpää. Se oli puhumattomuutta, se oli joustamattomuutta, se oli sukkajonoja koko talon halki ja tuntien raivareita. Vaikka se oli puhumattomuutta se oli samalla äänekkäämpää, raivokkaampaa ja jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Siitä oli helpompaa saada ote. Rehtori muistelee edelleen sitä aamua kun Tättis veti kilarit koulubussissa ja reksi istui sen kanssa siellä juttelemassa tovin jos toisenkin. Vuosien aikana puhumattomuus on vaihtunut puheeseen, joustamattomuudesta on tullut hienovaraisempaa ja sukkajonotkin on vaihtuneet vähemmän näkyvään järjestämiseen, niitten omien sisäisten sääntöjen mukaisesti. Autismi ei ehkä enää ole yhtä näkyvää ja kokonaisvaltaista, mutta siellä se edelleen on ja sosiaalisten vaatimusten kasvaessa siihen törmätään yhä useammin ja useammin.  

Sosiaalisesta kanssakäymisestä, keskustelun vivahde-eroista, vaikeudesta tunnistaa toisen ihmisen tunnetiloja ja ihmisten välisen kanssakäymisen miljoonista eri sävyistä on tämän kouluvuoden aikana kasvanut haaste. Tiedettiinhän me kai jollakin tasolla että jossakin vaiheessa muiden sosiaaliset taidot ottaisivat erävoiton meidän lapsesta, mutta maailma on julma meidän Tättiksen kaltaiselle nuorelle eikä kymmenvuotiaitten maailma aina ymmärrä erilaisuutta.

Koulunpihalla Tättis ajautuu konfliktiin toisensa jälkeen. Ei se riitele, mutta se pettyy ja menee pois – kerta toisensa jälkeen. Se on monesti mustavalkoinen, sen eleet on toisenlaisia, sen ilmeet ei aina vastaa tunnetiloja, eikä se aina ymmärrä sitä mitä muut kohteliaasti sanovat. Verhottu loukkaus ei osu ja johtaa valitettavasti vaan uuteen ja uuteen pettymykseen.  

Jokainen iltapäivä kun koulupäivä on mennyt hyvin, mä huokaisen helpotuksesta, olen kiitollinen siitä ettei sen tarvinnut olla yksin. Ettei sitä tänään suljettu ulkopuolelle koska se on joustamaton, kontrolloiva ja joskus näyttää vihaiselta vaikkei olekaan.


Minä rakastan sinua. Me rakastetaan sinua. Sinä olen meille tärkeä silloinkin kun maailma ei ymmärrä sinua. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...