liikenteenvalvoja

Tättis on tällä viikolla ollut valvomassa koulunpihan aamuliikennettä. Maanantaina otin siitä valokuvia kun se oli niin tärkeenä ja täpinöissään. Jannut oli vähän epäuskoisia, onhan Tättis neljäsluokkalainen ja liikenteenvalvontaan pitää olla viidennellä luokalla, mutta siellä se nökötti. Tiistaina Fredde kävi työmatkallaan kurvaamassa pihan kautta, jotta Tättis sai pysäyttää sen ja ohjata jalankulkijat suojatien ylitse. Me vähän hassut, ylpeät vanhemmat. Meidän silmissä niin täydellinen – omalla tavallaan.

Keskiviikkona törmäsin vähän tarkoituksella opoon ja erityisopeen. Erityisopea mä itseasiassa yritin löytää kun opon toimisto oli tyhjillään ja pimeänä, mutta sain samalla kerralla kiinni molemmat. Vähän nolona kysyin saisinko ihan hetken näin erikseen sopimatta ja yllättäin ne molemmat sanoo että ehdottomasti, me kun just puhuttiin Tättiksestä. Tavallaanhan se helpottaa asiaa, se että ne jo puhui tytöstä, mutta samalla sai mut kipeästi oivaltamaan että ne lauseet ja sivujuonteet ja rivienvälit joita olin kotona kuunnellut ja lueskellut, illalla hieronut hartioita ja pyyhkinyt kyyneleitä oli epäilemättä olleet aiheellisempia kuin mä ajattelin. Mä kyllä tiesin että oli draamaa, mutta lapsella on toisinaan myös tarpeetonta dramatiikkaa ja draamantajua. Se mikä mun korvaan oli särähtänyt, oli se puolihuolimaton lausahdus siitä kuinka hän ei mitenkään taida ehtiä opon palaveriin ja miten nopeasti se vaihtui kyyneleisiin kun mä tokaisin että opon palaveriin ei voi vaan jättää menemättä koska on muuta tekemistä.

Niin että siellä me istuttiin - opon toimistossa – opo, erityisope ja minä, Tättiksen valvoessa liikennettä ikkunan toisella puolen. Minä kuuntelen tarinaa ja tapahtumia. Tunnistan lapseni, ja olen taas kerran kiitollinen näille aikuisille siitä että suunnitelma on jo olemassa, että nämä aikuiset eivät ole yhtä avuttomia tässä kohdassa kuin minä, että ne osaa, että ne tekee ja että ne on jo ottaneet kopin, ennen kuin edes ehdin pyytää.

Kun Tättis oli pieni, oli sen autismi tavallaan näkyvämpää. Se oli puhumattomuutta, se oli joustamattomuutta, se oli sukkajonoja koko talon halki ja tuntien raivareita. Vaikka se oli puhumattomuutta se oli samalla äänekkäämpää, raivokkaampaa ja jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Siitä oli helpompaa saada ote. Rehtori muistelee edelleen sitä aamua kun Tättis veti kilarit koulubussissa ja reksi istui sen kanssa siellä juttelemassa tovin jos toisenkin. Vuosien aikana puhumattomuus on vaihtunut puheeseen, joustamattomuudesta on tullut hienovaraisempaa ja sukkajonotkin on vaihtuneet vähemmän näkyvään järjestämiseen, niitten omien sisäisten sääntöjen mukaisesti. Autismi ei ehkä enää ole yhtä näkyvää ja kokonaisvaltaista, mutta siellä se edelleen on ja sosiaalisten vaatimusten kasvaessa siihen törmätään yhä useammin ja useammin.  

Sosiaalisesta kanssakäymisestä, keskustelun vivahde-eroista, vaikeudesta tunnistaa toisen ihmisen tunnetiloja ja ihmisten välisen kanssakäymisen miljoonista eri sävyistä on tämän kouluvuoden aikana kasvanut haaste. Tiedettiinhän me kai jollakin tasolla että jossakin vaiheessa muiden sosiaaliset taidot ottaisivat erävoiton meidän lapsesta, mutta maailma on julma meidän Tättiksen kaltaiselle nuorelle eikä kymmenvuotiaitten maailma aina ymmärrä erilaisuutta.

Koulunpihalla Tättis ajautuu konfliktiin toisensa jälkeen. Ei se riitele, mutta se pettyy ja menee pois – kerta toisensa jälkeen. Se on monesti mustavalkoinen, sen eleet on toisenlaisia, sen ilmeet ei aina vastaa tunnetiloja, eikä se aina ymmärrä sitä mitä muut kohteliaasti sanovat. Verhottu loukkaus ei osu ja johtaa valitettavasti vaan uuteen ja uuteen pettymykseen.  

Jokainen iltapäivä kun koulupäivä on mennyt hyvin, mä huokaisen helpotuksesta, olen kiitollinen siitä ettei sen tarvinnut olla yksin. Ettei sitä tänään suljettu ulkopuolelle koska se on joustamaton, kontrolloiva ja joskus näyttää vihaiselta vaikkei olekaan.

Minä rakastan sinua. Me rakastetaan sinua. Sinä olen meille tärkeä silloinkin kun maailma ei ymmärrä sinua.