kahdeksan vuotta sitten

Uudet tilastot 2020

Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sairaalarakennuksen parkkipaikalla tuli itku. Se tuli hallitsemattomana ja ehkä odottamattomanakin. Olinhan kepeästi varannut itselleni mammografian suoraan neuropsykologin tulosten kuulemisen perään. Potkin itseäni nilkkaan, tämän piti olla hyvä asia ja silti suru iski päälle hyökyaallon lailla. Minun lapseni oli autisti.

2019

Kahdeksan vuotta myöhemmin en sure ja jos voisin, ojentaisin käteni naiselle autossa. Ottaisin kiinni, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä. Sanoisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Sure vain mutta kaikki järjestyy.

Vähän myöhemmin olin kateellinen. Kadehdin niitä perheitä joiden iltapäivät kuluivat uimakoulussa,  tanssitunneilla ja kuvataidekerhoissa. Kadehdin niitä joiden lapset harrastivat kaikkea kivaa ja kadehdin äitejä jotka jutustelivat rennosti puiston penkillä. Minä vietin aikaani odotushuoneessa. Neuloin koska en voinut lukea, en voinut lukea koska lattialla konttasivat vuoden vanhat kaksoset, jotka vaativat huomiota. Siellä odotushuoneessa istui muita samanlaisia äitejä ja isiä. Vuosia myöhemmin olen muutamaan kertaan törmännyt satunnaisesti niihin samoihin vanhempiin ja hetken empimisen jälkeen kumpikin on muistanut mistä me tunnemme toisemme – odotushuoneesta. Meillä harrastettiin uimakoulun ja tanssin sijaan puheterapiaa, toimintaterapiaa, ravitsemusterapiaa, syömisterapiaa, ABA:ta, sosiaalisten taitojen ryhmiä ja kesäkoulua. Kun muut lapset menivät jalkapalloon, me lähdettiin käyttäytymisterapeutille tai psykologille. Lukemattomia kertoja ojensin kirkuvan lapsen terapeutille ja poistuin itse odotushuoneen puolelle pyyhkimään epätoivon kyyneleitä. Tämäkö oli minun lapseni, tämä rimpuileva ja potkiva hirviö joka kieltäytyi kaikesta.

2018

Olin vihainen ja kapinoin. Jos voisin, ojentaisin käteni vihaiselle, kateelliselle ja kapinoivalle naiselle. Ottaisin kiinni kädestä, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä, sanoisin ettei kadehtimisesta saa voimaa, muistuttaisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Saat olla vihainen mutta älä tuhlaa aikaa kadehtimiseen, muista että kaikki järjestyy kyllä.

2016

Erityisopetussuunnitelmapalavereista tuli arkipäivää eivätkä kahden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja kun olen itkenyt opettajan, erityisopettajan, koulupsykologin tai rehtorin huoneessa heidän vähän hämmentyneen oloisena ojentaessa nenäliinoja pöydän ylitse. Olen istunut kymmenissä palavereissa koskien lasteni koulua ja olen oppinut avaamaan keskustelun sanoen että älkää hätääntykö jos itken, itken kun olen hermostunut, turhautunut tai kun rakkautta on niin paljon että se tulvii yli äyräitten.

2015

Kahdeksan vuotta sitten itkin autossa parkkipaikalla. Itkin lapseni menetettyä lapsuutta ja elämää, omaa pirstaleiksi mennyttä vanhemmuttani. Vasta myöhemmin ymmärsin ettei kukaan menettänyt mitään, että lapsellani on edelleen lapsuus ja nyt ne tanssitunnitkin. Kaikki oppivat uimaan ja vähän jalkapalloakin. Lapsesta on kasvanut ihana nuori nainen, vahva, sanan jokaisessa merkityksessä. Iltaisin se pohtii filosofisia kysymyksiä ja ratkoo matematiikan tehtäviä ystävien kanssa puhelimitse. Mahdollisuuksia on enemmän kuin niitä parkkipaikalla päälle vyöryneitä uhkia.

Vanhemmuus. Se rakentui uudestaan, entistä vahvemmaksi. Mutta keväisin muistan sitä hetkeä ja sitä naista siellä parkkipaikalla. Muistan sen tilanteen läpitunkevan lohduttomuuden, yhden aikakauden lopun ja uuden alkamisen.

2014