Uudet tilastot 2020 |
Tähän aikaan
vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön
parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä
kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota
itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin,
lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta
neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä,
otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin
ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin
kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin
miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut
minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan
nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan
jälkeen, seuraavan sairaalarakennuksen parkkipaikalla tuli itku. Se tuli hallitsemattomana
ja ehkä odottamattomanakin. Olinhan kepeästi varannut itselleni mammografian
suoraan neuropsykologin tulosten kuulemisen perään. Potkin itseäni nilkkaan,
tämän piti olla hyvä asia ja silti suru iski päälle hyökyaallon lailla. Minun
lapseni oli autisti.
2019 |
Kahdeksan vuotta
myöhemmin en sure ja jos voisin, ojentaisin käteni naiselle autossa. Ottaisin kiinni,
halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä. Sanoisin että tästä tulee
oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Sure
vain mutta kaikki järjestyy.
Vähän myöhemmin
olin kateellinen. Kadehdin niitä perheitä joiden iltapäivät kuluivat
uimakoulussa, tanssitunneilla ja
kuvataidekerhoissa. Kadehdin niitä joiden lapset harrastivat kaikkea kivaa ja
kadehdin äitejä jotka jutustelivat rennosti puiston penkillä. Minä vietin
aikaani odotushuoneessa. Neuloin koska en voinut lukea, en voinut lukea koska
lattialla konttasivat vuoden vanhat kaksoset, jotka vaativat huomiota. Siellä
odotushuoneessa istui muita samanlaisia äitejä ja isiä. Vuosia myöhemmin olen
muutamaan kertaan törmännyt satunnaisesti niihin samoihin vanhempiin ja hetken
empimisen jälkeen kumpikin on muistanut mistä me tunnemme toisemme –
odotushuoneesta. Meillä harrastettiin uimakoulun ja tanssin sijaan puheterapiaa,
toimintaterapiaa, ravitsemusterapiaa, syömisterapiaa, ABA:ta, sosiaalisten
taitojen ryhmiä ja kesäkoulua. Kun muut lapset menivät jalkapalloon, me
lähdettiin käyttäytymisterapeutille tai psykologille. Lukemattomia kertoja
ojensin kirkuvan lapsen terapeutille ja poistuin itse odotushuoneen puolelle
pyyhkimään epätoivon kyyneleitä. Tämäkö oli minun lapseni, tämä rimpuileva ja
potkiva hirviö joka kieltäytyi kaikesta.
2018 |
Olin vihainen ja
kapinoin. Jos voisin, ojentaisin käteni vihaiselle, kateelliselle ja kapinoivalle
naiselle. Ottaisin kiinni kädestä, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee
ihan hyvä, sanoisin ettei kadehtimisesta saa voimaa, muistuttaisin että tästä
tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti
järjestyy. Saat olla vihainen mutta älä tuhlaa aikaa kadehtimiseen, muista että
kaikki järjestyy kyllä.
2016 |
Erityisopetussuunnitelmapalavereista
tuli arkipäivää eivätkä kahden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja kun
olen itkenyt opettajan, erityisopettajan, koulupsykologin tai rehtorin
huoneessa heidän vähän hämmentyneen oloisena ojentaessa nenäliinoja pöydän
ylitse. Olen istunut kymmenissä palavereissa koskien lasteni koulua ja olen
oppinut avaamaan keskustelun sanoen että älkää hätääntykö jos itken, itken kun
olen hermostunut, turhautunut tai kun rakkautta on niin paljon että se tulvii
yli äyräitten.
2015 |
Kahdeksan vuotta
sitten itkin autossa parkkipaikalla. Itkin lapseni menetettyä lapsuutta ja
elämää, omaa pirstaleiksi mennyttä vanhemmuttani. Vasta myöhemmin ymmärsin
ettei kukaan menettänyt mitään, että lapsellani on edelleen lapsuus ja nyt ne
tanssitunnitkin. Kaikki oppivat uimaan ja vähän jalkapalloakin. Lapsesta on
kasvanut ihana nuori nainen, vahva, sanan jokaisessa merkityksessä. Iltaisin se
pohtii filosofisia kysymyksiä ja ratkoo matematiikan tehtäviä ystävien kanssa puhelimitse.
Mahdollisuuksia on enemmän kuin niitä parkkipaikalla päälle vyöryneitä uhkia.
Vanhemmuus. Se
rakentui uudestaan, entistä vahvemmaksi. Mutta keväisin muistan sitä hetkeä ja
sitä naista siellä parkkipaikalla. Muistan sen tilanteen läpitunkevan
lohduttomuuden, yhden aikakauden lopun ja uuden alkamisen.
2014 |
Kommentit
Lähetä kommentti