Siirry pääsisältöön

kahdeksan vuotta sitten

Uudet tilastot 2020



Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sairaalarakennuksen parkkipaikalla tuli itku. Se tuli hallitsemattomana ja ehkä odottamattomanakin. Olinhan kepeästi varannut itselleni mammografian suoraan neuropsykologin tulosten kuulemisen perään. Potkin itseäni nilkkaan, tämän piti olla hyvä asia ja silti suru iski päälle hyökyaallon lailla. Minun lapseni oli autisti.

2019


Kahdeksan vuotta myöhemmin en sure ja jos voisin, ojentaisin käteni naiselle autossa. Ottaisin kiinni, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä. Sanoisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Sure vain mutta kaikki järjestyy.

Vähän myöhemmin olin kateellinen. Kadehdin niitä perheitä joiden iltapäivät kuluivat uimakoulussa,  tanssitunneilla ja kuvataidekerhoissa. Kadehdin niitä joiden lapset harrastivat kaikkea kivaa ja kadehdin äitejä jotka jutustelivat rennosti puiston penkillä. Minä vietin aikaani odotushuoneessa. Neuloin koska en voinut lukea, en voinut lukea koska lattialla konttasivat vuoden vanhat kaksoset, jotka vaativat huomiota. Siellä odotushuoneessa istui muita samanlaisia äitejä ja isiä. Vuosia myöhemmin olen muutamaan kertaan törmännyt satunnaisesti niihin samoihin vanhempiin ja hetken empimisen jälkeen kumpikin on muistanut mistä me tunnemme toisemme – odotushuoneesta. Meillä harrastettiin uimakoulun ja tanssin sijaan puheterapiaa, toimintaterapiaa, ravitsemusterapiaa, syömisterapiaa, ABA:ta, sosiaalisten taitojen ryhmiä ja kesäkoulua. Kun muut lapset menivät jalkapalloon, me lähdettiin käyttäytymisterapeutille tai psykologille. Lukemattomia kertoja ojensin kirkuvan lapsen terapeutille ja poistuin itse odotushuoneen puolelle pyyhkimään epätoivon kyyneleitä. Tämäkö oli minun lapseni, tämä rimpuileva ja potkiva hirviö joka kieltäytyi kaikesta.

2018


Olin vihainen ja kapinoin. Jos voisin, ojentaisin käteni vihaiselle, kateelliselle ja kapinoivalle naiselle. Ottaisin kiinni kädestä, halaisinkin ja lupaisin että tästä tulee ihan hyvä, sanoisin ettei kadehtimisesta saa voimaa, muistuttaisin että tästä tulee oikein hyvä. Kertoisin että kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti järjestyy. Saat olla vihainen mutta älä tuhlaa aikaa kadehtimiseen, muista että kaikki järjestyy kyllä.

2016


Erityisopetussuunnitelmapalavereista tuli arkipäivää eivätkä kahden käden sormet riitä laskemaan niitä kertoja kun olen itkenyt opettajan, erityisopettajan, koulupsykologin tai rehtorin huoneessa heidän vähän hämmentyneen oloisena ojentaessa nenäliinoja pöydän ylitse. Olen istunut kymmenissä palavereissa koskien lasteni koulua ja olen oppinut avaamaan keskustelun sanoen että älkää hätääntykö jos itken, itken kun olen hermostunut, turhautunut tai kun rakkautta on niin paljon että se tulvii yli äyräitten.

2015


Kahdeksan vuotta sitten itkin autossa parkkipaikalla. Itkin lapseni menetettyä lapsuutta ja elämää, omaa pirstaleiksi mennyttä vanhemmuttani. Vasta myöhemmin ymmärsin ettei kukaan menettänyt mitään, että lapsellani on edelleen lapsuus ja nyt ne tanssitunnitkin. Kaikki oppivat uimaan ja vähän jalkapalloakin. Lapsesta on kasvanut ihana nuori nainen, vahva, sanan jokaisessa merkityksessä. Iltaisin se pohtii filosofisia kysymyksiä ja ratkoo matematiikan tehtäviä ystävien kanssa puhelimitse. Mahdollisuuksia on enemmän kuin niitä parkkipaikalla päälle vyöryneitä uhkia.

Vanhemmuus. Se rakentui uudestaan, entistä vahvemmaksi. Mutta keväisin muistan sitä hetkeä ja sitä naista siellä parkkipaikalla. Muistan sen tilanteen läpitunkevan lohduttomuuden, yhden aikakauden lopun ja uuden alkamisen.


2014

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän