koronapäiväkirja - päivä 48.

Kotitekoinen ja pian kai pakollinen. 

Olen lopettanut koronauutisten lukemisen, tai siis silmäilen uutisotsikot, mutta en jaksa enää istua tuntitolkulla ruudun ääressä odottamassa uusinta uutista. En ole päiviin käynyt katsomassa tartuntalukemia tai kuolleitten määrää, tartuntalukemat ovat murto-osa totuudesta ja kuolleet taas... no, ovat kuolleita. Jonkun isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja lapsia.

Paikalliset viranomaiset väläyttelevät maskipakkoa medioissa joten olen ryhtynyt ompelemaan meidän perheelle maskeja. Jos oikein innostun, lahjoitan niitä muillekin, mutta tähän hätään työn alla on kaksi kaikille. En ole mikään ompelijatar ja yhden tekemiseen menee tovi, onneksi on ompelukone ja jonkinlainen alkeellinen ompelutaito. Niitä oikeita maskeja ei ole saanut enää viikkoihin yhtään mistään ja paikallinen sairaalakin käyttää uimalaseja ja värikuulasotaan tarkoitettuja varusteita. Meillä on asiat silti hyvin moneen muuhun osavaltioon verrattuna, sairaaloissa on edelleen tilaa ja hengityskoneita, infektiokäyrä on tasoittumassa, ja noin keskimäärin ihmiset noudattavat hyvin viranomaismääräyksiä. Keskustoissa kauppojen ja ravintoloiden ikkunat on laudoitettu umpeen, kai ryöstöjen ja ilkivallan pelossa. Täällä lähiön sydämessä se tuntuu kaukaiselta. 

Laudoitettu sisustusliike lähikaupungissa - Photo Credit Tyler Kuhk

Ainoa paikka missä itse enää käyn, on lemmikkiruokaliike ja pienpanimo. Niistäkin tilaan netissä, maksan ja noudan ovelta. Käyn koska haluan tukea pienyrittäjiä. Lapset käyvät ulkona kävelyllä ja pyöräilemässä, ei muuta.

Noutamassa oluttilausta panimosta.

Aurinkoisella polulla elämä tuntuu tavalliselta. Jostakin kantautuu grillin tuoksu ja sammakko hyppää lampeen meidän tieltä. Aprillipäivänaamuna nauran poikien pilalle, lupaan niille vapaapäivän koulusta ja siemailen Ollipollin keittämää kahvia ompelukoneen äärellä... tehdään huomenna sitten taas matikkaa enemmän. Yritän takertua näihin ihaniin hetkiin ja antaa kuitenkin tilaa myös surulle ja turhautumiselle.

Portaiden alla olevaan kaappiin rakennettu maja. 

Kun koulupiiri ilmoitti opetuksen siirtyvän huhtikuun loppupuolella virtuaalisiin luokkahuoneisiin oli helppoa lukea rivienvälistä ettei koulu jatkune enää tänä keväänä, samaan viemäriin valui kyynelten suolaamana Tättiksen kevään tanssinäytös ja salaa pelkään sinne valahtavan myös kesän uintireissujen ja lomamatkojen. Elämä on nyt tässä. Näiden seinien sisällä ja lähimetsän poluilla. Vähän epävireistä ja silti onnellista.

Päivät soljuvat ohitse verkkaisesti toisiaan toistaen mutta sellaistahan se tavallaan oli ennenkin, sitä samaa viikosta toiseen, kiivaammassa tahdissa ja pidemmillä välimatkoilla. Kirjoitan näitä viikkoja itselleni muistiin, jotta voin jonakin päivänä palata takaisin tähän aikaan, sitten kun kaikki on unohtunut jonnekin ja vuorokauden tunnit loppuvat taas kesken. Sitten joskus. Sitten joskus kun elämä on taas toisenlaista.

Käsityötalkoot...