Siirry pääsisältöön

toisenlaiset synttärit - päivä 64.




Ja sitten sinä täytit kaksitoista. Päivää edelsi kyyneleet ja turhautuminen, suru siitä  ettei ole syntymäpäiväjuhlia ystävien kanssa, ettei kukaan ole kuuluttamassa syntymäpäivää koulun aamunavauksessa eikä mikään ole niin kuin sen piti olla. Syntymäpäivä joka oli tuomittu tyhmäksi jo kauan ennen tärkeää päivää. Laihaa lohtua tilanteeseen toi toki se että todennäköisesti jannuilla olisi sama kohtalo, epäsyntymäpäivä epäjuhlineen. Ei Tättis ole ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen lapsi jonka syntymäpäiväsuunnitelmat koronavirus muuttaa. Esiteiniä ei kuitenkaan juuri auta tieto siitä että sitten joskus, tämä vuosi on muistoissa erityisenä syntymäpäivänä tai että kaikki muutkin kevään lapset ovat samassa veneessä. Aivan sama, se sanoo silmiään pyöritellen.

Mutta syntymäpäivä tulee halusi tai ei. Se tulee silloinkin kun on koronakevät ja kaikki peruutettu. Se tulee silti, eikä sitä voi siirtää tai peruuttaa.

Somessa on ollut postauksia autoparaateista, kylteistä ja ikkunajuhlista. Tättis ei halunnut näistä mitään. Ihan tyhmää se sanoi. En tosiaankaan halua ketään pihalle seisomaan tai tööttäämään kadulle, kamalaa ja noloa. Niin, kaksitoistavuotiaana kaikki on noloa, eikä vähiten me vanhemmat. Ihan noloo.

Niinpä me järjestettiin Tättiksen oma päivä. Tättis sai päättää ja tältä se päivä sitten näytti. Mahtui sinne mukaan yllätyksiäkin, salaa meille hivutettu lahjapaketti jannujen kummitädiltä ja ovelle ilmestynyt yllätys. Pääasiassa kuitenkin yhdessäoloa, pelaamista, elokuvia, kävelyretki ja oman kakun leipominen. Niin, se halusi leipoa kakun mun kanssa. Tättiksen kakku. Moni haluaisi ehkä syödä syntymäpäivänä jotakin juhlavampaa kuin purkista tehtyä jauhelihakastiketta, syödä katetussa pöydässä hienoista laseista siemaillen hienoja juomia, mutta Tättis halusi jauhelihakastiketta telkkarin edessä, lempparisarjaa katsoen. Juomakin maistui parhaalta ihan suoraan tölkistä. Tättiksen oma päivä. Tättiksen näköinen.








 




 














Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän