Muistatteko vielä
sen pienen pojan joka vuoden ikäisenä hyppäsi kerrossängystä koska osasi lentää,
ihan varmasti osasi! Aivotärähdystä lukuunottamatta se on ollut varsin kestävää sorttia. Muistatteko sen pienen pojan joka rakensi hai-altaan yläkerran kylpyammeeseen
ja laittoi kaikki kylpypyyhkeet kaloiksi altaaseen? Vesi valui laitojen ylitse. Se sama pieni poika joka
teki kookosrasvasta luistinradan, valeli telkkarin vaseliinilla, laski portaat
pyykkikorissa ja juoksi alastomana pitkin katua. Minä muistan sen pojan oikein
hyvin! Se sama poika piirsi tussilla koristuksia valkoiseen sohvaan ja
samalla väritti myös veljen naaman, ja vuotta myöhemmin leikkasi saksilla reikiä
samaiseen sohvaan. Minä muistan! Kuinka voisinkaan unohtaa.
Se pieni poika
joka joutui tappeluun toisena koulupäivänään koska kaveri ei istunut
koulubussissa kunnolla. Niistä kahdesta tuli lopulta parhaita kavereita ja ne
hengaavat yhdessä edelleen, melkein kuusi vuotta myöhemmin. Sittemmin tästä
tyypistä on tullut koulukuraattorin kaveri ja aika monta kertaa olen
saanut puhelun rehtorilta otsikolla; ”There has been an incident...” - Niinpä.
Ihana, rakas
sähköjänöni, se lapsi jolla riittää ideoita ja virtaa vaikka pienelle
armeijalle. Se joka kulki Batman-asussa vuosia ja nykyään tietää kaiken
elokuvateollisuudesta, siis oikeasti K-A-I-K-E-N. Koulu ei koskaan ole oikein
ollut sen juttu, ja matematiikka vielä vähemmän. Kuka jaksaa jotakin numeroita
ja mitä sillä tiedolla edes tekee että joku on kolme neljäsosaa tai puolet. Kun
siltä kysyy mitä syödään, me syödään sisäfilepihviä, kermavaahtoa, hilloa ja
marsipaania, paljon marsipaania. Samalla lapsella on maailman parhaat halaukset ja suukot, ja hymy joka sulattaa paitsi vanhemmat ja opettajat niin myös sen koulukuraattorin.
Ja sitten se
kasvoi. Ihan niin kuin Tättiksen viidennen luokan vanhempainillassa luvattiin.
Se kasvoi ja yhtenä aamuna meidän sähköjänöstä oli tullut vastuullinen
varhaisnuori, tyyppi joka tyhjensi tiskikoneen pyytämättä - toisin kuin
isosiskonsa, joka edelleen itkee lattialla kun jotain tarttis tehdä - tyyppi
joka asentaa pelikonsolin ihan itse, laittaa sähköpostia pelintekijälle kun
peli ei toimi, ja sivulauseessa kertoo sen meille vanhemmille. Tämä lapsi, tämä nuorimies
joka huolehtii ja ottaa vastuuta. Kun muistutan laittamaan sähköpostia opettajalle
se vastaa että laittoi jo. Eilen se muisti puheterapian vaikka minä unohdin.
Katson tätä lasta
hiljaisuuden vallitessa. Se on melkein liian iso syliin, enkä tosiaankaan jaksa
enää kantaa sitä alakertaan, mutta se mahtuu edelleen hyvin kainaloon yöksi kun
tarve tulee. Aikuisuuteen on vielä matkaa, onhan se vasta kymmenen, mutta se
miten tämä lapsi on tänä syksynä muuttunut on jotakin huikeeta. Äidin sydän
halkeaa ylpeydestä ja onnesta. Minun pieni oravani, siitähän on tullut ihminen. Se sanoo että isona siitä tulee psykologi eikä siihen tarvita matematiikkaa. Se haluaa auttaa muita joita kaikki jännittää ihan kamalasti.
Kommentit
Lähetä kommentti