Siirry pääsisältöön

onneksi joululoma on ihan pian

 


Lapsi istuu aamupalapöydässä sen oloisena että olisi voinut nukkua vielä muutaman tunnin. On maanantaiaamu ja kello vähän jälkeen kahdeksan. Aamiaiseksi on tuoretta leipää ja edellisen aamun vohveleitten rippeet. Huhuilen jannuja liittymään seuraan. Toinen konttaa jossakin olohuoneessa kissan perässä ja se toinen, se on se lapsi jonka kahden vuoden kuluttua saa ylös sängystä vain kippaamalla sängyn. Vielä pari viikkoa joululomaan, kyllä me selvitään tästä.




 

Etäkoulu on alkanut maistumaan puisevalta ja kamera lipsahtaa kiinni turhan usein. Nalkutan ja muistutan ja sitten luovutan. En jaksa, eikä taida jaksaa kukaan muukaan. Yläkoululaiset taitavat käydä koulua liki poikkeuksetta joko sängyllä tai sohvalla maaten eikä meidän yläkoululainen ole mikään poikkeus. Välillä kysäisen että voisko harkita suihkussakäyntiä, poimien samalla lattialta vaatekertoja pesuun. En muistuta pyykkikorin olemassaolosta tai huoneen sotkusta, en jaksa. Pick your battles - valitse taistelusi - ne sanoo täällä, se on hyvä neuvo. Lapsi lupaa käydä suihkussa koulun jälkeen. Pojat nyt sentään vielä jaksavat, ainakin useimmiten, pukeutua ja istuvat jopa pöydän ääressä koulussa. Alakoulussa on toisenlaista, vielä ei tartte olla viilee, vielä ei tule vastaukseksi; ihan sama, mitä välii tai huonona päivänä fuck you. Kyllä nekin ehtii vielä siihen vaiheeseen.




 

Yläkoululta tulee sähköpostia jannuille. Ilmoittautuminen yläkouluun alkaa huomenna ja vaikka ne tietysti siirtyy automaattisesti alakoulusta yläkouluun on meillä mahdollisuus tässä vaiheessa vaikuttaa valinnaisainepaketteihin. Jos lomakkeita ei täytä, on riski että löytää itsensä koulun kamariorkesterista, puhallinorkesterista tai kuorosta, eikä se kuulosta kummastakaan kovin houkuttelevalta. Toinen pojista haluaa vaihtaa liikuntatunnit tanssiin ja molemmat haluavat sen valinnaisainepaketin missä on köksää, kuvista, jotain insinöörijuttuja ja sitten se sama kurssi josta en vieläkään tiedä mitä siellä opiskeltiin eikä Tättiskään osaa sanoa mikä sen kurssin tarkoitus oli, sen muistan että opettajalla oli kauheesti kuulemma meikkiä ja että se oli aina ihan hermona ja huusi.




 

Kaksi viikkoa joululoman alkuun. Jaksaa, jaksaa, jaksaa...




 

Ajatus siitä että lapset olisivat palanneet kouluihin vielä tänä syksynä tai heti joululoman jälkeen tuntuu nyt lähinnä huonolta vitsiltä, tilanteessa jossa tartuntoja seurataan silmä tarkkana ja kuvernööri uhkailee osavaltion sulkemisesta. Aika suljettuahan täällä on nytkin, kaikki kynnelle kykenevät tekevät töitä kotoa, ovat tehneet jo 9 kuukautta, tai 39 viikkoa, tai 275 päivää. Koulut ovat kiinni, ravintolat saavat tarjoilla vain terasseille tai mukaan, kaupoissa saa olla korkeintaan neljännes asiakaskapasiteetista ja kaikki sisäliikunta on joko kiinni tai tapahtuu etänä. Olemme oppineet tekemään kaiken etänä, jopa ne jokavuotiset joulubileet.




 

Viikonloppuna ajoimme jakamassa asiakaslahjoja, kuvitus siltä retkeltä viimeist' kuvaa lukuunottamatta. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän