joulukuun toinen viikko

Maanantaina, joulukuun 7.

Me jäädään naisten kesken kotiin potemaan. M on oksentanut kolmatta päivää, eikä se omakaan vointi ole kovin kehuttava. Me nukutaan puolillepäivin, M tekee vähän läksyjä netissä ja mä surffailen hetken. Yläkerrassa me katsotaan sohvalla elokuvaa Martan torkkuessa meidän välissä.

Iltapäivällä häviän tyttärelleni useamman erän Monipolia ennen kuin me lähdetään kaatosateessa metsään Martan kanssa. Lounaasta ei tarvitse huolehtia, kummallakaan ei ole nälkä.

Iltapäivällä me ajetaan koululle. K on menossa tekemään savitöitä kuvikseen ja mä olen luvannut olla läsnä. Me yritettiin ties vaikka mitä virityksiä että tää hoituis, mutta kuin sattuman kaupalla mun sairaspäivä tekee asiasta helpon ja mutkattoman. K tekee savityönsä ja me ajetaan kotiin.

Tiistaina, joulukuun 8.

Ajan töihin tavallista aikaisemmin. Edessä on kahdeksan tunnin koulutus. Käyn klinikalla ilmoittamassa olevani hengissä ja kävelen länsisiiven alakerran neukkariin, vedän kulkukortin läpi lukijasta, allekirjoitan nimeni läsnäolopaperiin, kaadan itselleni kupin kahvia ja istahdan lähimmän pöydän ääreen. Kaivan taskusta puhelimen samalla hetkellä kun saan tekstarin Kylielta; ”Sori, voisitko mitenkään olla klinikalla tänään?” Nousen ylös, kerron henkilöstöosaston tyypille että mun pitää mennä ja palaan takaisin klinikalle. Parkettilattia kiiltelee ja joku soittaa sairaalan aulassa flyygeliä. Ulkona sataa kun kävelen kadun ylitse klinikalle. Klinikan alakerran Starbucksista leijuu nenään voimakas kahvin haju, joulukuusissa on sinistä ja pronssia.

Päivä menee sumussa. On kiire ja mulla on aivan armottoman huono olo. Kaikki on huolissaan musta ja käskee lähtemään kotiin. En lähde. Meiltä puuttuu jo kaksi muuta ja pakkohan nää hommatkin on saada hoidettua. Iltapäivällä laitan Freddelle viestiä ettei mulla ole aavistustakaan miten mä selviydyn illan kemuista. Näitä juhlia M on kuitenkin odottanut kuukausia – on ”pakko” mennä.

Illalla me ollaan M:n kanssa joulukoristekemuissa. Niissä, mihin jokainen tuo joulukuusenkoristeen ja sitten numerojärjestyksessä paketteja avataan ja ihastellaan. Halutessaan saa myös varastaa jo jonkun saaman koristeen. Matkalla M lupaa että me voidaan lähteä aikaisin jos mä oksennan. En oksenna.

Keskiviikkona, joulukuun 9.

Saan aamuvarhaisella sähköpostia O:n opettajalta. Se haluaa palaveerata torstaiaamuna ennen koulun alkamista. Olo on yllättävän hyvä ottaen huomioon myöhäisen nukkumaanmenon. Ajan töihin pirteänä.

Klinikkakoordinaattori on edelleen sairaana ja sanoo luottavansa että osaan hoidella lääkäreitten oman puhelinlinjan, ja että tarvittaessa voin myös koskea ajanvaraukseen. Pysähdyn kylien toimistoon ja sanon että O:n ope haluaa palaveerata. Kylie vastaa että perhe on työtä tärkeämpi, tottakai palaveeraat ja tulet töihin kun ehdit...

Päivä on taas kiireinen, pyöritäänhän me vajaamiehityksellä. Iltapäivällä istun kylien kanssa palaverissa. Me käydään läpi tavoitteita ja kaikkea sekalaista. Puolen tunnin palaveri hoituu vartissa, suurin osa ajasta me taidetaan puhua mun lapsista, ja vähän Martasta.

Kotimatkalla tajuan että mulla on aivan armoton nälkä. En oo syönyt oikeastaan mitään sitten perjantain. Laitan uuniin lohen ja kermaperunat. Tuntuu hyvältä syödä pitkästä aikaa. M:n lautanen jää edelleen koskemattomaksi.

Torstaina, joulukuun 9.

Aamulla saan tekstarin O:n opelta, se on myöhässä. Alueen liikenne on katastrofaalinen, onhan kaupungin tieverkko suunniteltu ihan toisenlaiselle väestömäärälle kuin nykyinen viisi miljoonaa. Sen vetokyky olis ehkä kolme miljoonaa.

Palaveri, jota olen puolittaisen kauhun vallassa odottanut osoittautuu positiiviseksi. Katselen mun eteen levitettyä statistiikkaa hymy huulilla; ”näistähän välittyy ihan selkeesti että edistystä on kuitenkin olemassa!” mulle on aivan yks hailee jos se on jäljessä luokkatovereitaan, kunhan se omalla pikku käppyrällään kulkee eteenpäin. Ope ja lukiope tuntuu jotenkin yllättyneiltä siitä että mä oon niin vilpittömän ilahtunut tuloksista. Opekin myöntää että meidän koulun kakkonen olis monessa muussa koulussa ainakin kolmonen.

Hymy huulilla ajelen kouluun Tapiolan Kuoron laulaessa joululauluja. Liikennevaloissa laitan tekstarin Kylielle ja sanon olevani matkalla.

Vajaamiehityksellä mun vastuulle jää vastaanotto ja lääkäreitten puhelinlinja. Puoliltapäivin saan puhelun synnytyslääkäriltä, se vaatii että sen asiakas pääsee meidän vastaanotolle saman päivän aikana. Käyn keskustelua aiheesta sairaanhoitajan, esimieheni ja klinikan ylilääkärin kanssa. Lopulta päätetään että potilas tulee vastaanotolle ja jään loihtimaan sille aikaa tyhjästä. Tunnissa olen tilannut sen tiedot kaikilta entisiltä lääkäreiltä, labratulokset keskeneräisinä yksityisestä labrasta ja varmistanut vielä vakuutuksenkin. Lopputulema on että potilas on vanhempi ensisynnyttäjä, jonka ainoa lääketieteellinen ”ongelma” on se että se on raskaana ja siksi sen on vähän vaikeeta hengittää.

Pidän työstäni päivä päivältä enemmän.

Kotona K lyö O:ta koiranluulla päähän. Kuhmu on kunnioitustaherättävä. Kun kysyn syylliseltä miksi näin tapahtui, saan vastaukseksi vuolaan virran kyyneleitä ja sen vastauksen josta tiedän että joulu on meidän lapsille haastavaa aikaa; "En tiedä..."

Perjantaina, joulukuun 11.

Aamulla M pukeutuu parhaimpiinsa, onhan ne menossa koulun kanssa katsomaan pähkinänsärkijää. K:lla on pyjamapäivä ja se vetää ylleen avaruuspyjaman.

Ajan töihin tavalliseen aikaan ja tajuan että olen unohtanut meidän aamupalaverin. En ole ainoa, meitä on muitakin. Kylie nauraa kun pyydän anteeksi ja toteaa että jos yhtään lohduttaa niin hän on itse kertaalleen unohtanut palaverin jota hän itse oli vetämässä.

Perjantain kunniaksi lääkefirmojen edustajat kantaa ovesta suklaata, keksejä, kuppikakkuja ja kaikkea mitä nyt kuvitella saattaa...

Tiimi kiittää mua vielä erikseen hyvin tehdystä työstä. Tuntuu mukavalta lähteä viettämään viikonloppua. Ihanaa että on perjantai... Sähköpostiin tupsahtaa joulukirje meidän CEO:lta ja Kylie ojentaa kaksi kirjekuorta. Toisessa on talon joululahja ja toisessa synttärionnittelut jengiltä.

Kotimatkalla M soittaa ja kertoo Martan tappaneen Tontun... Pysähdyn kauppaan ostamaan uuden ja samalla poimin korttiosastolta surunvalittelukortin joulupukilta. Kotona selviää että tilanne on odotettua parempi, Tonttu on vammautunut eikä ehkä kuitenkaan kuollut. Sijainen hoitakoon hommaa loppuajan ja ensi vuonna Tonttu on varmaan taas riittävän hyvässä kunnossa palatakseen töihin. 

M laittaa lapsille ruokaa