Me istutaan taas
siellä Neuropsykologin huoneessa. Siinä huoneessa missä viimeksi itkin kun
tajusin koko koulukaaoksen. Tänään me oltiin kuuntelemassa M:n testituloksia ja
kuuntelemassa miten tästä kannattais jatkaa eteenpäin.
Käytiin läpi
kuulumisia ja sitä miten valtaisan hienosti koulun aloittaminen on mennyt. Miten
innoissaan neiti on ja miten hyvin se on otettu vastaan. Kerrottiin miten
kaikki on muuttunut lääkityksen aloittamisen jälkeen ja miten elämä on
oikeastaan aika ihanaa M:n kanssa tällä hetkellä. Puhuttiin siitä miten
lääkitys tuli tosiaan oikeeseen paikkaan ja miten paljon lääkityksestä voi
parhaimmillaan olla iloa. Me kuultiin että koulussa vastaanotto on ollut
täydellistä, koska koulupiirin dirika oli kertonut erityisopetustiimille että
M:n asiat pitää hoitaa kuntoon, se auttoi ja homma hoituu – ihanaa.
Sit meidän eteen
ladattiin taas se kellokäyrä ja sen rinnalle nippu paperia. M:n älykkyyttä
testattiin kahdella testillä ja nyt käytiin läpi tuloksia. Olihan se jännää ja
monta päivää on mielessä pyörinyt että mitä jos ne testitulokset ei yhtään
vastaakaan omaa mielikuvaa... Tällä kertaa liikuttiin käyrän toisessa laidassa...
Se että M on
keskimääräistä älykkäämpi selittää paljon. Se että 93% samanikäisistä saa
alemman testituloksen ei oikeastaan ole niin kovin yllättävää. Eihän se mikään
ihme ole jos vähän ahdistaa. Se osaa ajatella ajatusketjuja joita moni
viisivuotias ei tule edes ajatelleeksi. Mä olen yhtäaikaa ihan hillittömän
ylpeä siitä ja samalla kauhusta kankeana... hiveleehän se vanhemman mieltä
ettei lapsi ole ainakaan tyhmä. Toisaalta olis helpompaa olla keskiverto. Miten
kasvattaa lahjakasta lasta? Miten luotsata sitä oikein, niin ettei se päädy
johonkin katuojaan vaan osaa hyödyntää sitä omaa potentiaaliaan?
On myös aika
ymmärrettävää että se osaa vastata kysyjälle mitä tietää tän olettavan tai
haluavan vastaukseksi ja siksi aiemmat yritykset minkäänlaisesta
psykoterapiasta on olleet aika tuloksettomia. Tunnetustihan M:aa ei voi myöskään
motivoida tarroilla, karkilla tai palkinnoilla... sekin nähtiin viimeksi eilen.
Ruokaryhmässä palkintona on jumppasali ja ne muut osanottajat tekee syömiskotitehtävänsä
päästäkseen leikkimään jumppasaliin, M jättää omansa syömättä ja toteaa
lakonisesti ettei olis halunnutkaan mennä.
Odotukset on korkeella
kun M nyt aloittaa uuden terapeutin kanssa Neuropsykologian klinikalla.
Kristenin kanssa se teki testinsä ja tykkäs siitä. Nyt ne aloittaa yhdessä viikoittaisen
hiekkalaatikkoterapian.
 |
| hiekkalaatikkoterapiaa... kuva lainattu täältä. Samassa osoitteessa lisätietoa aiheesta. |
Ainakaan
toistaiseksi ei lähdetä siirtämään M:aa lahjakkaittenlasten opetusohjelmaan –
sellainenkin joo löytyis – parempi opetella koulunkäyntiä ihan tavallisessa
luokassa.
Millä ihmeellä mä
osaan luotsata meidän prinsessaa oikein?
 |
| M:lla on oma agendansa... ehkä siitä ei ainakaan tule tanssijaa |
 |
| me käytiin tattisten kanssa kirjastossa ja moikkaamassa kirjapupua |
Olipa kiva lukea tämä artikkeli! Kyllä se on iloinen asia, kun lapsella on älyä! Varmasti M hyötyy siitä paljon elämässään!
VastaaPoistaMunkin lapsille tehtiin ne kognitiiviset testit ja kahdella kolmesta löytyi erityislahjakkuutta ja kellokäyrän paremman puolen päädyssä heidän tapauksissaan myös huideltiin. Yhdestä osa-alueesta keskimmäiselle tuli jopa tulokseksi ,että poika kuuluu kahden prosentin terävimpään kärkeen ikäluokastaan.Muutoinkin liikuttiin selvällä lahjakkuusalueella, mutta jostain syystä tutkija ei ilmoittanut eikä laskenut sitä kokonaisprosenttilukua tai äo:tä Olisin ollut kiinnostunut.
Nää hienot tulokset kognitiivisissa testeissä voi olla näitä meidän joidenkin erityislapsi/ autismiperheiden suuria ilonaiheita!Kannattaa ottaa kaikki ilo irti!
Tosin asiassa on kääntöpuolensakin. Meidän suvussa on aina liikaa arvostettu älykkyyttä ja koulussa ja muutenkin "menestyneitä" on ollut paljon ja sitä on pidetty tärkeänä ja normaalina asiana. Niinpä siis kauhukseni huomasin olevani suorastaan järkyttynyt, kun yhdelle lapsistani tuli kognitiivisissa testeissä tavanomaisempi tulos. Ajattelin heti, että tässä on varmaan virhe, se ei keskittynyt tai jotain... mikä voi kyllä olla totta, mutta kuitenkin... Olin oppinut odottamaan ja pitämään normina sitä korkeaa äo:ta tms ja ne impulsiivisyys-ja keskittymisongelmat yms taas olivat normaalia, odotettua juttua eivätkä ihmetyttäneet.
Niinpä meillä se kaikista taviksin, onkin tavallaan kaikista erikoisin. Siinä on sitten hänen kohdallaan pitänyt opetella ajattelemaan, että edessä voi olla ihan kiinnostava elämä silti, vaikka älykkyys olisi aika tavanomaista tasoa. Ja yhtä rakas se tavanomaisemmilla älynlahjoilla varustettu poika on kuin ne välkytkin. Älykkäitten tyyppien perheissä voi syntyä jonkinmoista "älykkyysrasismia" ihan tiedostamattakin ja vahingossa.Se on tietty huono homma, josta onneksi voinee päästä eroon pohdiskelemalla asenteitaan.
Nyt sitten iloitsen tämän tavallisemman älyn omaavan pojan lempeydestä ja tunteitten näyttökyvyistä yms ja iloitsen näitten kahden muun kognitiivisista erityislahjoista. Tosin monipuolisesti kaikkea hyvää näiltä löytyy, mutta itse joudun todella ponnistelemaan sen älyn yliarvostuksen kanssa.Ovathan muutkin avut suuria ilon aiheita.
Loppujen lopuksi voisihan olla niin, ettei lapsella olisi mitään erityistä lahjaa millään alalla, ei kognitiivisesti, ei tunnepuolen jutuissa, ei missään, mutta silti sitä äitinä varmasti haluaisi rakastaa ja etsiä niitä hienoja juttuja, joita vain löydettävissä olisi. Kiva ja aina plussaa se on kuitenkin, jos vahvuuksia/ ilon aiheita löytyy ilman suurta etsimistäkin.
Itseäni on lapsena arvostettu paljon suoritusten kautta ja se on varmasti vaikuttanut asennemaailmaani- ikävä kyllä. Tavallaan olisi ollut kiva kokea, että olisin ollut rakastettu myös "huonona" ja "heikkona". Koin aina, että kun on lahjoja, kuuluu ja pitää pärjätä ja suoriutua hyvin tai vanhemmat eivät tykkää. Ja kyllähän he ilmaisivatkin pettymyksensä suoraan, varsinkin äiti, jos en sitten joskus suoriutunut odotetulla tavalla.
Tämä on minusta helposti lahjakkaiden lasten taakka. Kun resursseja löytyy, aletaan odottaa paljon ja siitä voi tulla paineita. Itsekin huomaan odottavani niiltä kahdelta välkyltä varmasti välillä ihan liikaa. Siitä ovat valittaneetkin ja yritän tässä asiassa edistyä.
Itseäni ehdotettiin nuorena johonkin lahjakkaiden lukioon Englantiin, mutten halunnut mennä. Olin niin kiintynyt kavereihinkin, etten kai vain raaskinut lähteä.
Nyt omien lasteni kohdalla olen valinnut toistaiseksi ihan tavalliset koulut ja luokat. Siinä on puolensa. Saavatpahan loistaa ja tykkäävätkin kyvyillään erottua. Mutta toisaalta olisivat varmasti oppineet ahkerammiksi jollain lahjakkaitten erikoisluokalla tai erikoiskoulussa. Noissa tavallisissa luokissa on mennyt aina mainiosti kauhea vähällä työllä. Toisaalta keskittymisongelmien ja impulsiivisyyden takia on siinäkin hasteensa, että tekevät edes sen verran kotitöitä kuin nyt.
jatkuu...
Jatkuu:
VastaaPoistaM taitaa olla rauhallisempaa tyyppiä, joka jaksaa istua paikallaan ja keskittyä tehtäviinsä tunnollisesti? Meidän pojilla, kun on tuota impulsiivisyysongelmaa, olen joutunut usein istua töröttämään vieressä, jotteivat karkaa muihin puuhiin läksyhommista. Lahjakkuutta on varmasti vaikea hyödyntää tulevaisuudessa, mikäli poikien kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys eivät parane. Mutta uskon ja toivon, että tilanne koko ajan paranee. Alkuaikojen karmeasta tilanteesta on päästy jo sentään tosi pitkälle. Olivat nimittäin pienenä nämäkin sankarit melkoisia sähköjäniksiä.
Tulee muuten välillä keskimmäisen pikkulapsiaika mieleen, kun luen kerrontaasi K:n touhuista. Paljon samaa heidän haasteissaan on ollut huomaan.Mutta onneksi aika tuo usein helpotusta näitten ylivilkkaitten ongelmiin.Niin on käynyt meilläkin ja mikä ettei teilläkin. :)
M tulee varmasti pärjäämään hyvin elämässä, kun lahjakkuutta löytyy ja uskoisin, että tunnollisuuttakin. Haasteissakin tyttö on jo kovasti edennyt ja vielä, kun on noin huolehtiva ja kannustava äitikin taustalla! Hyvältä näyttää! :)
Anna
Ps. Sorry, kun tuli pitkä sepustus. Omasta taustasta johtuen tulee tosi paljon eläydyttyä tilanteeseenne ja monia ajatuksia herää ja muistoja samoin.
Kivaa kun kirjoitat, sun juttuja on mukava lukea ja ne herättää paljon ajatuksia. Uskon et itsekin olen autisminkirjolla ja elämä tosiaan olis varmasti ollut aika paljon helpompaa ja vähemmän ahdistavaa jos olis tiennyt ja tavallaan osannut suhtautua itseensä. Muistan miten ahdistavalta tuntui ettei tavallaan pitänyt ihmisistä, kun omaa tunnetilaa ei voinut ymmärtää.
PoistaTäällähän monet vanhemmat on valmiita maksamaan lapsensa kognitiivisesta testauksesta ja tiedän niitäkin jotka varmasti antaisivat oikean kätensä saadakseen kuulla että heidän kullannuppunsa on keskivertoa fiksumpi.
Jotenkin tässä vaiheessa ajatteln M:n suhteen että parempi antaa sen luistella tavisluokassa ja haaveilla menemään ettei turhaan tuu tulevalle ylisuorittajalle ladattua kauheita paineita ja ylenmääräisiä odotuksia. Mulle kun tehtiin niin, eikä musta sit lopulta tullut kauheesti yhtään mitään :)
Onneksi olkoon hienosta testituloksesta ja tsemppiä neidin lahjakkuuden tukemiseen.
VastaaPoistaTää on kyllä jännää lukea näistä älykkyytesteistä, en ole edes ajatellut että niitä voitaisiin tehdä lapsille (vaikka tosin jotain lapsinerojuttuja olen lukenutkin). Mietin, että miksi näitä teillä mitattiin? Onko se normaalia, vai liittyykö siihen ahdistuksen syiden selvittämiseen? Mä oon ehkä missannut jotain...
Mutta ihana M varmasti löytää paikkansa maailmassa ja koulunkäynnin sujuminen on merkki siitä, että panostuksenne ja terapiat jne. ovat auttaneet häntä sopeutumaan enemmän kuin hyvin. Onnea ihanainen ja sinä, jos kuka osaat varmasti olla juuri oikeanlainen äiti niin älykölle, kuin sähköjäniksellekin, suloisesta nallekarhusta puhumattakaan.
Ihanaa viikonloppua <3
Hei!
VastaaPoistaOlen Suomessa asuva kolmen lapsen äiti, ja olen jo muutaman viikon seurannut hyvin mielenkiintoista blogiasi. Omista lapsistani vanhin on jo muuttanut pois kotoa ja kaksi muutakin on teini-iässä.
Halusin kommentoida tätä juttua, koska vanhin omista lapsistani olisi todennäköisesti ollut suunnilleen jossain M:n tasolla, jos hänet olisi testattu vastaavassa iässä. (Häntä ei siis ole koskaan testattu.) Koska lapsi on nyt jo täysi-ikäinen (ja opiskelemassa yliopistossa), niin ajattelin tuoda esiin joitakin juttuja näin asioita jälkikäteen katsovan perspektiivistä. Oma lapseni on siis periaatteessa täysin normaali tätä poikkeuksellista lahjakkuutta lukuunottamatta.
Mielestäni lahjakkaan lapsen tukeminen kotona ei ollut mitenkään haasteellista. Lapsi kyllä etsii itse häntä kiinnostavia juttuja ja tutkii niitä. Meillä tosin auttoi valtavasti se, että lapsi oli tosi innokas lukemaan. Eli tukisin kyllä lukemaan oppimista ja lukisin lapselle paljon kirjoja, koska tätä kautta hän pääsee siihen maailmaan, jossa ei ole mitään rajoja sille, miten pitkälle asioihin voi perehtyä ja niitä tutkia.
Koulu oli meillä paljon ongelmallisempi juttu. Lapsi turhautui ala-asteella aika pahasti, kun opetus eteni hitaasti ja hän jo osasi suuren osan opetettavista asioista jo etukäteen. Vielä huonompi juttu oli se, että lapsen osaaminen (vaikka hän ei opettajien mukaan tuonutkaan sitä mitenkään erityisesti esiin) rupesi ärsyttämään luokkakavereita, ja 3. luokan jälkeen lapsella ei ollut luokassa yhtään kaveria.
Yläasteelle lapsi meni matematiikkaluokalle (johon pyrittiin pääsykokeilla), ja se osoittautui tälle lapselle loistavaksi ratkaisuksi. En voi sanoa, että koulu olisi vieläkään tarjonnut varsinaisesti haasteita, mutta koska porukka oli valikoitu, ei opetuksessa tarvinnut edetä ihan niin hitaasti kuin tavallisessa luokassa. Paljon tärkeämpää oli kuitenkin se, että lapsi sai kavereita. Vaikka hän edelleenkin oli luokan keskitasoa selvästi etevämpi, oli luokassa yksi toinenkin yhtä hyvä, ja ennen kaikkea osaamista ei luokkakavereiden joukossa enää halveksittu, vaan jopa arvostettiin.
Lukioon lapsi meni omasta aloitteestaan ns. huippulukioon eli lukioon, johon vaadittiin selvästi yli 9:n keskiarvo. Siellä pystyi jo hankkimaan niitä haasteitakin ihan tarpeeksi valitsemalla tarpeeksi vaativan ohjelman. Olennaisinta oli kuitenkin se, että lukiossa oli monta samanlaista oppilasta ja ensimmäistä kertaa elämässään lapseni sai tuntea olevansa se ihan tavallinen oppilas muiden joukossa. Usein puhutaan siitä, että huippulukiossa opiskelu olisi kauhean stressaavaa, mutta minusta silloin unohdetaan se, kuinka tärkeää nuorelle on tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon. Huippulukiossa kympinkin oppilas saa tuntea olevansa se ihan tavallinen nuori muiden joukossa.