Siirry pääsisältöön

onneksi huomenna on uusi päivä

Viikko on edennyt keskiviikkoiltapäivään ja mä löydän itseni piiloutuneena poikien sängyn takaa. Ei, me ei leikitä piilosta, mä vaan tarvitsen edes hetken aikaa hengähtää ja se hetki löytyy sieltä sängyn ja seinän välistä samalla kun etsin sängyn alta poliisiautoa. Joku alakerrassa huutaa mua ja kaikki yhdessä pohtii mihin mä oon kadonnut, pehmolelu tuntuu ihanan pehmeeltä mun piiloutunutta poskea vasten. Ollaan myös edetty siihen pisteeseen, että ajatus sisäoppilaitosopetuksesta koko kolmikolle alkaa kuulostamaan houkuttelevalta... sääli ettei sitä ole tarjolla ja ettei siihen olis rahaa, vaikka oliskin tarjolla.

Mä ymmärrän ettei ne pysy nahoissaan ja mä ymmärrän et ne on turhautuneita, niin mäkin. Me yritetään tehdä hiljaisia ja kevyitä juttuja, käydään kirjastossa ja nuohotaan kauppojen leluosastoja. Mä ymmärrän ettei viisvee jaksa istua puiston penkillä ja mä ymmärrän et se karkaa... sillä hetkellä mä kyl vähän nauroin kun juoksin sen perässä sinne kiipeilytelineeseen ja kannoin sen kiemurtelevana takas alas... kidutusta, siis viisveelle. Tultiin hetkeen, jossa mä huusin kitarisat ulkona koko laumalle ja kaikki oli hiljaa, ja lopulta K kuiskas et ne on ihan kilttejä jo. 

kirjastossa M keskittyi tekemään palapelejä ja kriisi saatiin jokaisesta palapelistä, josta puuttui pala... niistä KAIKISTA puuttui paloja!

kirjaston parkkiksella

ne halus katsoa mehiläisiä

näitä samaisia hatch chilejä me ostettiin paahdettuina :)


Vielä ne pitäis kertaalleen pakata tänään autoon ja käydä ilmoittautumassa M:n balettiin. Vois ilmaista asian sanomalla että mennään valkkaamaan meille sopiva ryhmä ja tunti, mutta kaikessa rehellisyydessä joudun toteamaan että vaihtareita on tasan kaksi - keskiviikkona päivällä kun M on koulussa tai torstaina illalla.

...joitakin tunteja myöhemmin...

Niin... mä kuvittelin et se balettiin ilmoittautuminen olis sellainen sisään ja ulos, sinne ja takaisin juttu. Mun puolustukseksi on todettava etten ollut ainoa joka luuli niin. Totuus oli kuitenkin se että jono kiemurteli pitkälle balettikoulun käytävällä ja eteni kuolettavan hitaasti ja henkisesti sitä jonon etenemistä hidastutti vielä kolme väsynyttä ja turhautunutta lasta, joilla tietysti oli vuoronperään jano tai pissahätä tai muuten vaan vaikeeta elämässä. Tuntia myöhemmin me oltiin kuitenkin onnellisesti matkalla kotiin. Onnellisesti vaikka edelleen takapenkillä oli jano ja pissahätä ja asiat muuten vaan huonosti. 

muutkin oli menossa niihin samoihin liikennevaloihin

tässä kohdassa mulla oli siis vielä yks mutka tekemättä...



Jannut petiin ja M:lle päivällinen eteen. Se sama päivällinen, jonka jo aiemmin laitoin takaisin jääkaappiin odottamaan hetkeä tulevaa. Meidän ruoka uuniin, mulle lasi viiniä ja kokeilemaan söisko prinsessa pelin lomassa – ei syönyt, keksin se kyllä sai päivällä syötyä. Onneksi hain kirjastosta niitä ruokakirjoja - ja "koulukirjoja".

mun lapsi tekee näin kun se kutsutaan syömään

tätä siis tarjottiin useampaan otteeseen... loppupeleissä se söi ton hyytelön ja maistoi juustoleipää

näissä kirjoissa kerrotaan mistä ruoka tulee ja miksi ihmisen olis hyvä joskus syödä


ne chilit matkalla uuniin kanan kanssa


kysyjälle päivän asu... farkkushortsit, pellavapaita ja "hello kitty"vansit, ja Lumia



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi