Siirry pääsisältöön

16. 17. 18. ja 19. luukku - melkein joulu



16. luukku - vielä kerran pähkinänsärkijä


Viimeinen kouluviikko pyörähtää käyntiin ja mun ajaessa Tättistä kouluun me jutellaan edellisiltaisesta George Balanchinen pähkinänsärkijästä ja sen taianomaisesta tunnelmasta joka kantaa mukanaan uuteen viikkoon. Balanchinen koreografia taitaa olla se kuuluisin Yhdysvalloissa esitetyistä ja on muunmuassa New York City Balletn listoilla. Tarina on tuttu ja koreografia yksinkertaisesti hurmaava, eikä se tietenkään yhtään haittaa että lavastuksen on Pacific Northwest Balletlle suunnitellut Olivia-kirjoista tuttu Ian Falconer. Animaation ja perinteisen lavastuksen yhdistelmä oli maaginen. 



Tättiksen mielestä se vanha versio, joka esitettiin viimeistä kertaa 2014 (Sendak/Stowell) oli parempi, sen Tättis kävi katsomassa koulun kanssa ja itse olisin taipuvainen sanomaan että aika ehkä kultaa muistot. Liput tähän Balanchinen ihanuuteen maksaa parhaimillaan vai ehkä pahimmillaan satoja taaloja ja ne meidän alesta ostetutkin oli kahdelta (1 lapsi ja 1 aikuinen) kuluineen $200. Perheen kanssa me ollaan yleensä tyydytty edullisempaan Evergreen City Balletn versioon jonka koreografian takana on jo neljännesvuosisadan ajan ollut Wade Walthall.

Ehkä meidät on nyt pähkinänsärkijöity tämän vuoden osalta kun takana on kaksi versiota samasta baletista. Ensi jouluna sitten taas... vai olisko ensivuonna joulkonserttivuosi?



17. luukku - paperia ja teippiä


Mun sisäinen materialisti riuhtoo itsensä valloilleen joulunaikaan ja kaikkien valveutuneitten kauhuksi meidän lahjat eivät ole elämyksiä ja kokemuksia, vaan ne kääritään ihan perinteisesti paperiin, kultaan ja kimalteeseen. Puolustaudun sillä että meillä ei kuusen alle päädy tänäkään vuonna krääsää vaan jokainen lahja on harkittu, toivottu ja useimmiten myös tarpeellinen. Paketeista löytyy kirjallisuutta – joo, mä olen vanhanaikainen tässäkin ja pidän paperikirjoista – vaatteita, kodin pienelektroniikkaa, kosmetiikkaa ja leluista lähinnä Legoja. Aika moni lasten kavereista on ollut vähän kauhuissaan siitä ettei pojilla ole niitä perinteisiä leluja, sellaisia muodikkaita hilavitkuttimia vaan niillä on Legoja enemmän kuin laki sallii. Legoilla myös leikitään ja itse mä rakastan näitä rakennelmia jotka kasvaa tarinan mukana.  Poikkeuksen tähän tekee poikien Nerf-aseet. Meillä ei todellakaan ole mitään yhden lahjan politiikkaa vaikka vuosi toisensa jälkeen vannotan lapsille ettei se toivomuslista ole mikään tilauskaavake.

Luovaa leikkiä kauneimmillaan!


Olen itsekin vähän järkyttynyt siitä että mulla meni käytännössä koko tiistai siihen lahjojenkäärimis savottaan, että oikeasti istuin meidän olkkarin lattialla viisi tuntia lahjapaperirullien, pakettikorttien, juuttinauhan ja teipin ympäröimänä. Fredden avulla kasat kannettiin autotalliin ja kätkettiin mun ja Fredden autojen takakontteihin odottamaan jouluaamua. Lohduttaudun sillä että osa ajasta meni kissan kanssa leikkimiseen. Kissa ja paketointitarvikkeet kun on täysin lyömätön yhdistelmä ja jokainen kissan joskus omistanut tietää ettei sellaista kissaa ole vielä keksitty joka voisi vastustaa näin valtaisaa, rapisevaa kiusausta. 



Kamalinta ehkä kuitenkin on se että se oli musta aivan mahtavan ihanaa, istua siinä lattialla teippaamassa, leikkaamassa ja kirjoittamassa niihin lappusiin että; ”brace yourself, it’s not what you wanted” tai ”not a pony” tai ”please pretend to like it”, joululaulujen soidessa taustalla. Enkä edes osaa hävetä. 



18. luukku - tonttu


Tonttuarmeija on matkalla uudelleen sijoitukseen. Oikeastaan näitä mun virkkaamia tonttuja on sijoitettu uusiin koteihin jo marraskuulta lähtien, ja laskin että loppujen lopuksi virkkasin liki 30 tonttua. Ohjetta en ole tarvinnut enää aikoihin ja uskon että osaan loppuelämäni virkata joulutontun ilman ohjetta, kertaus kun on opintojen äiti ja tätä tonttua on opiskeltu jokunen kerta. Niitä on tullut vihreinä, punaisina, harmaina ja nyt loppumetreillä jo vaaleanpunaisinakin. Perjantaina jaetaan viimeiset tontut opettajille joululoman alkamisen kunniaksi.

19. luukku - pikkujoulujen pikkujoulut


Työstän joulukorttia Tättiksen nukkuessa pois migreeniään. Olon helpottaessa me katsotaan yhdessä elokuva, se suomalainen Joulutarina. Mua vähän häiritsee että se on päällepuhuttu englanniksi, mutta Tättistä se ei ymmärrettävästi haittaa yhtään. Me ollaan viimeaikoina keskitytty suomalaiseen elokuvaan ja kolmikko on nähnyt niin Nikot, Renny Harlinin Die Hardin kuin se uuden Tuntemattoman Sotilaankin.

Päänsärkypotilas ja sen kissa. 


Fredde lähtee iltapäivällä vielä yksiin pikkujouluihin, niissähän me ollaan viimeiset kaksi viikkoa laukattu vuorotellen. Holiday Party, Holiday Happy hour, Holiday Brunch... Mullakin on näitä erilaisia versioita pikkujouluista mahtunut viimeiseen kymmeneen päivään seitsemät. Mukaan mahtuu koko repertuaari edustustilaisuuksista hyväntekeväisyyden kautta ystäviin. Kaikkiin kutsuihin en edes vastannut myöntävästi ja silti odotan innolla sitä että me päästään perheellä rauhoittumaan joulunviettoon, että saan hiihdellä päivät pyjamassa, tehdä palapeliä – mitäköhän siitäkin tulee ton räpeltäjän kanssa – ja ottaa vielä sen yhden ylimääräisen suklaan.

Yhdet niistä viimepäivien juhlista.

Onneksi me ollaan melkein perillä. Tervetuloa joululoma!

Mä veikkaisin että näistä tulee vielä kaverukset. 


Kommentit

  1. Muusa, mista sun tonttuohje on? Kivannakoisia, niita voisi ensi jouluksi vakertaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun tonttujen ohje on Ravelrystä, löytyy nimellä "Little Fino" "Little Fino"

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi