muistoja vanhemmuudesta

Kello on yli kymmenen tiistaiaamuna ja Tättis nukkuu yläkerrassa ruususen untaan. Muut lähti jo aikaa sitten kouluun ja töihin, mä teen töitä kotoa ja prinsessa, prinsessa nukkuu pois matkan tomuja.

Me muisteltiin Fredden kanssa tänä viikonloppuna paljon. Perjantai-iltana me istuttiin kuistilla lämpimässä illassa ja mä muistelin kuinka monta kertaa mä istuin aikanaan siinä samassa paikassa puhaltelemassa. Kuinka mä istuin siinä laskevassa auringossa viinilasini kanssa Fredden säätäessä sisällä lasten kanssa, ja kuinka varma olin etten kestä enää hetkeäkään. Aina ne voimat kuitenkin löytyi jostakin siinä kuistilla istuskellessa ja sen sijaan että olisin kävellyt pois menin takaisin sisään. Nyt mä istuin siinä kuistilla yhdessä Fredden kanssa ja lapset leikki naapurin lasten kanssa.

Me muisteltiin kuinka me hampaat irvessä istuttiin ravintolassa kolmen alle kolmevuotiaan, kolmen alle nelivuotiaan, kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Me muisteltiin samalla kun seurattiin auringonlaskiessa autiomaan lämmössä perhettä joka teki sitä samaa isän kantaessa pöydän ympäri muutaman kuukauden ikäistä lastaan. Me muisteltiin miten stressaava se oli, tilata nopeasti, rukoilla että ruoka tulee pian ja lopulta hotkia se siinä pelossa että ennen laskun maksua joku on jo ehtinyt saada itkupotkuraivarinsa ja meillä valuu hiki pitkin ohimoita. Nyt kolmikko luki kirjojaan sillä aikaa kun me odotettiin ruokaa tilattuaan ensin ihan itse mitä ne ajatteli syödä ja juoda.

Me muisteltiin miten jokainen ajomatka oli painajaista ja miten se edellytti päivien henkistä valmistautumista jotta siitä selvisi hengissä, ja miten jälkikäteen tarvitsi ainakin kuukauden siitä toipumiseen. Me muisteltiin sitä kun me seistiin loputtomassa autojonossa matkalla kotiin kaikkien niitten muitten kotiinmenijöitten kanssa, lauman pelatessa padeillään ja lukiessa taas niitä kirjojaan. Martta matkusti sisällä mun jaloissa, sillä lavalla olis ollut aivan liian kuuma.

Me muisteltiin miten alussa meillä oli mukana yksi kaukalo ja sitten kaksi kaukaloa ja rattaat. Miten raskas rakas harrastus oli muutaman vuoden. Me muisteltiin sitä kun me istuttiin kahdestaan auringossa viinilasillisten kanssa ja lauma juoksi Martan kanssa viinitarhassa.

Yhtäkkiä me ollaan tultu kohtaan jossa kirjakauppa voittaa lelukaupan ja meidän rakastamien asioitten tekeminen yhdessä ei enää ole haaste ja rasite, vaan ihan oikeasti mukavaa ja hauskaa ilman yhtään irvistelyä. Viinitilalle Ollipolli istahtaa mun syliin auringossa ja kastaa sormen mun lasiin maistaakseen. Se kääntyy katsomaan mua ja virnistää leveästi.

Aamulla Fredde nukkuu hotellissa kun me mennään lasten kanssa ensin aamiaiselle ja sitten kadun ylitse huvivenesatamaan. Martta ui joessa, lauma leikkii hetken puistossa ja siirtyy sitten kiipelemään joenvarren puihin. Me ollaan kaikki vielä yöpaidoissa. Tättis haluaa uimaan ja me käydään pikaisesti vaihtamassa uikkareihin ja pulahdetaan yhdessä hotellin uima-altaaseen. Kentsu hyppii, Ollipolli hautoo itseään poreammeessa ja Tättis ui. Myöhemmin me kiivetään taas autoon ja ajetaan viinitiloille. Me maistellaan ja ostetaan viinejä, tyypit leikkii pihalla viinikoiran kanssa tai löytää jostakin talon takaa keinut. Ollaan tultu vaiheeseen jossa kolmen lapsen vanhemmuus on enemmän ihanaa kuin raskasta. Vaiheeseen jossa kaksosista on kasvanut ihania ja Tättiksestä on tullut maailman paras.

Me muisteltiin koska me ollaan tehty tätä aina. Ensimmäistä kertaa me ajettiin vuorten ylitse viinialueelle keväällä 2003. Sen jälkeen me ollaan käyty viiniostoksilla vähintään kerran vuodessa. Me muisteltiin koska vanhemmuus on monesti ollut niin erilaista kuin odotukset vanhemmuudesta ja kun Fredde kuuli mut eilen autossa väärin, ja luuli että sanoin etten tiedä mitään vanhemmuudesta, mä nauroin ja sanoin että sekin on totta. Mitä pidempään olen vanhempi, sitä vähemmän tiedän vanhemmuudesta.

Viinialueesta ja matkailusta voi tosin lukea enemmän täältä. Vaikken tiedä mitään vanhemmuudesta, tiedän jotakin Washingtonin viinialueista.