Siirry pääsisältöön

kassialma



Sunnuntai-iltapäivänä pakkaan auton perään esittelytaulut – ne missä lukee nimi ja puhelinnumero ja asunto esittely – esitteet, kengänsuojukset ja kaiken muun tilpehöörin auton perään. Lapset jää yläkertaan pelaamaan ja Fredde siivoamaan autotallia. Martta on lenkin jälkeen märkä ja komennan sen lähtiessäni keittiön puolelle kuivattelemaan. Ensimmäinen oikea sunnuntaityöpäivä, eihän niitä hupparissa ja legginseissä kierrettyjä asuntonäyttöjä oikeasti lasketa, vaikka työaikaahan nekin on.

Keskiviikkona rantautunut lämpö on yrittää vastustella kylmää ilmarintamaa ja aurinko lämmittää viimeinkin, vaikkei elohopea ole torstain jälkeen hellelukemiin yltänytkään. Aurinko paistaa kuitenkin ja muutamassa päivässä kevään hento vihreys on vaihtunut syvempään sävyyn, kukkiin ja puiden lehtiin.



Lauantaisella ostosretkellä jokainen meistä kuoriutuu villatakistaan ja hupparistaan antaen auringon helliä talvenkalvakasta ihoa. Kotimatkalla pysähdytään pieneen autotallipanimoon ja jatketaan kotimatkaa oluttonkan kanssa. Jokaviikkoisesta panimoretkestä on tullut tapa ja puhelimen olutsovellus kuljettaa meitä viikoittain uusiin kohteisiin.



Illalla me kokoonnutaan pöydän ääreen naapureitten kanssa. Syödään, juodaan ja nauretaan. Tuntuu hassulta että me ollaan asuttu muutaman talon päässä toisistamme melkein seitsemän vuotta, eikä koskaan olla kutsuttu toisiammme kylään. Kummassakin perheessä on kuitenkin kolme lasta, naapureitten lapset 10, 7 ja 6, kun meillä 9, 6 ja 6, melkein seitsemän. Nuorimmainen vain puolisen vuotta meidän poikia nuorempi.




Näyttö on yhtä vilkas kuin perjantainenkin. Lasken sisääntulijoita tukkimiehenkirjanpidolla ja yritän ehtiä edes pikaisesti jututtamaan jokaista. Kymmenistä kävijöistä ainakin puolet on liikkeellä tosimielellä ja kysyy tarjousten takarajaa. On myyjän markkina.

Mun poissaollessa lauma on järjestänyt teekutsut naapurin lasten kanssa meidän pihalla. Ollipolli on harjoitellut pyöräilyä ja Fredde on järkännyt autotalliin tilaa kassialman kamoille. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi