helppo elämä

Kun perhe muuttaa puolison työn perässä maailmalle kuukausiksi vuosiksi tai vuosikymmeniksi repäistään juuriltaan muutakin kuin se mitä odotetaan. Ihmisten ja turvaverkkojen lisäksi menee uusiksi myös perheen sisäinen dynamiikka ja perheenjäsenten roolit. Omasta muutosta on jo kovin kauan ja monilta osin aika on kullannut muistot. Toisaalta me lähdettiin seikkailunhalusta ja nimenomaan seikkailemaan. Ei ollut lapsia, ei sitä rakasta työpaikkaa ja uraa. Oli unelma ja sille unelmalle rakennettiin. Oli helppoa lähteä.

Olen aina ajatellut että se oma tarve, tai siis se ettei sitä ole ollut on liittynyt siihen että tänne muuttaminen oli tietoinen valinta. Me haluttiin muuttaa jenkkeihin. Me haluttiin ja haettiin tätä, ja varmasti ainakin osaksi sen takia sopeutuminen oli omalla tavallaan niin helppoa. Asenne kun oli alusta lähtien se että täällä ollaan ja tänne jäädään. Vastoinkäymiset käännetään voitoksi ja opitaan olemaan amerikkalaisia.

Meidän ensimmäinen kompastuskivi oli tutusti raha. Rakkautta kyllä riitti, eikä mulla ollut ruusuisia kuvitelmia ikuisesta lomasta, mutta palkka joka näytti Suomessa tähtitieteelliseltä osoittautui käytännössä huomattavasti pienemmäksi kun siitä maksettiin monia sellaisia asioita joista ei koskaan oltu kuultukaan. Monet kissanristiäiset jätin väliin, kun olis pitänyt ostaa kimppalahjoja ja syödä ravintolassa. Kaikki oli kallista ja Fredden palkalla mentiin kunnes sain työluvan, eikä se mun palkka silloin ollut mitenkään kummoinen. Jälkikäteen katsottuna oon monesti miettinyt miten me pärjättiin, mutta pärjättiin kun päätettiin pärjätä.

Ei kenenkään tietenkään ole pakko lähteä. Aina voi sanoa ei, mutta jos näkyvissä olevat vaihtoehdot on lähteä seikkailemaan toiseen maahan ja kulttuuriin, tai lähteä etsimään uutta työpaikkaa on asetelma toki vähän toisenlainen. Lähteminen on ehkä vähän puolivapaaehtoista ja puolivapaaehtoisuus taas on omiaan asettamaan omat haasteensa. Lähteminen on väliaikaista, eikä seikkailu lähde tarpeesta seikkailla vaan sen jonkinasteisesta välttämättömyydestä. Aikanaan käly sanoi mulle ettei koskaan lähtis ulkomaille luuhaamaan. Entä jos kälyn eteen olis tullut se edellä kuvailtu tilanne?

Ajattelin silloin joskus ennen, ennen lapsia ja ennen elämää ulkomailla että lapsethan nyt sopeutuu ihan minne tahansa. Niin tuntui ajattelevan moni muukin. Lapset toki sopeutuu ja sopeutuminen on toisille helpompaa kuin monelle. Ajattele kuitenkin itseäsi tilanteessa, jossa muutat toiseen maahan. Siellä puhutaan kieltä jota et ymmärrä lainkaan. Ensimmäisenä aamuna puolisosi tiputtaa sinut uudelle työpaikallesi, jossa ajatus on että hyppäät vaan suoraan puikkoihin puhumatta tai edes ymmärtämättä sen enempää esimiehesi juttuja kuin työtoverienkaan. Sinulla ei ole puhelinta tai sähköpostia jolla huutaa apua, vaan yrität vaan pärjäillä. Houkutteleeko? Se jos joku vaatii luovuutta ja sopeutumiskykyä.

Kun puoliso istuu aamulla autoon jää perheen toinen aikuinen aikuinen kotiin. Päivät täyttyvät lasten ja aikuistenkin asioiden järjestämisestä, mutta maailma on uusi ja outo eikä mikään toimi niin kuin on tottunut, puhuttiin sitten suihkun vesihanasta, pesukoneesta tai kaupassa asioimisesta. Päivät on pitkiä ja monesti yksinäisiäkin. Kaikki on toisenlaista, uutta ja ehkä hankalaakin. Entinen uraohjus on nyt koulu-, kaupankäynti- ja siivousvastaava. Vaikka tekemistä riittää, on kai vähintäänkin ymmärrettävää jos sopeutuminen takkuaa ja ehkä kotimaata kaipaa omaa rooliaan yhteiskunnassa. Onhan uusi rooli ulkomailla tyoskentelevän puolison tukena aika kaukana totutusta. Pääasiallinen homma kun on hoitaa kaikki niin että toinen aikuinen voi keskittyä tekemään töitä, eikä ehkä loppupeleissä kuitenkaan ihan armottoman houkutteleva. 

Romantiikka rapisee nopeasti, seikkailu internetpalveluntarjoajan, vesilaitoksen tai kännykkäoperaattorin kanssa on melko raadollista, eikä ainakaan kovin romanttista. 

Illalla kotiin kurvaa tuttua duunia tehnyt mies tai vaimo, joka pitkän päivän jälkeen haluaa seurustelun sijaan lähinnä juoda kylmän kaljan ja katsoa telkkaria. Vaikka työ on tuttu on kieli uusi ja toimintatavat ehkä toisenlaisia. Toisen kipuilua saattaa olla vaikeaa ymmärtää, näyttäytyyhän se kotona olevan aikuisen rooli helposti ikuisena lomana, kaivattuna välivuotena tai mahdollisuutena; nyt voi tehdä kaikkea sitä mitä ei neljän viikon kesälomaan ehtinyt mahduttaa.

On paljon niitä perheitä jotka viihtyvät heti alusta asti. Sopeutuvat ja näyttävät solahtavan kuin kalat veteen – ainakin ulkoisesti -  elämään uudessa maassa. Useimmat kai kohtaavat kuherruskuukauden jälkeen ne ylläolevat kysymykset, sillä kahvitella, siivota ja shoppaillakin voi vaan rajallisesti ennen kuin siitäkin tulee tylsää vaikka kukkaro antaisikin myöten. On perheitä joilla kaipuu tuttuun ylittää tarpeen tutustua uuteen moninkertaisesti. Ehkä lapset eivät viihdy uudessa ympäristössä ja kaipaavat ystäviään. Ehkä vieras kieli ja koulu tuntuvatkin ylivoimaisilta. Kummankin ryhmän on varmasti vaikeaa ymmärtää toisiaan.

Juttelin viikonloppuna puolalaisen naapurini kanssa. Asianajajasta tuli maailmalle muuton myötä ensin kotiäiti ja nyt lasten ollessa alakoululaisia opiskelee äiti opettajaksi. Vuosista maailmalla on kuoriutunut esiin uusi elämä, uusi ura ja mahdollisuus. Mutta ei se ilman ryppyjä syntynyt sekään. Jos jotakin on näitten vuosien aikana oppinut, on se usko uusiin mahdollisuuksiin. Ne ovat tuoneet mukanaan rohkeuden hypätä uuteen ammattiin ja kyvyn muuntautua, aluksi ei ollut vaihtoehtoja ja vuosien myötä siitä on tullut vahvuus ja voimavara.